Yksinkertaisesti onnesta.

Kirjoittanut: Hugo.

Suurimmat pahoitteluni Heille, jotka nauttivat aiemmin tällä sivustolla olleesta ulkoasusta, mutta minä sain tarpeekseni. Vaikka merkintäni ovatkin tällä viikolla jääneet vain tuohon ensimmäiseen minkä hienoisessa kiireessäni sain raapstettua, tarkastelin tuota kukkeaa, vihreää niittyketoaukeaa parinakin päivänä tällä viikolla ennen kuin päätin että minulla tulisi varmasti vaikeuksia tulla toimeen sen kanssa. Siitä johtuen vaihdoin neutraalimpaan, ja toivon syvästi että se miellyttää myös Teitä, tai ei ainakaan ärsytä pohjattomasti.

Voisin tämän hienoisen alkuilmoituksen nyt esitettyäni siirtyä siihen, mistä tänne todella tulin tänään puhumaan. Mielessäni on viikon mittana pyörinyt muutamakin aihe, millä voisin tekstin muodossa, jos suvaitsette minun käyttää hieman typerähköä sanaa, herkutella. Tällä erää päädyin niinkin helppoon, vähäpätöiseen ja lapselliseen aiheeseen kuin onneen. Osittain johtuen siitä, että minun näkemysteni mukaan joka ikinen ihminen tai vähintään jokin siihen suuntaan viittaava, haluaa pyrkiä kohti onnellisuutta. Tapoja on tietysti monenlaisia, ja myös käsitykset siitä, mitä itse onni on, voivat vaihdella suurestikin.

Kulkipa nykyään mihin tahansa kirjakauppaan tahansa, on todennäköistä että jos kauppaan astuva potentiaalinen asiakas etsii elämäntapaoppaita, löytää hän jo kirjojen nimistä useammassa kuin yhdessä tapauksessa sanan 'Onni' jossakin muodossa. "Onnea on..." "101 tapaa olla onnellinen" "Mistä etsiä onnea?" ja "Onni ja sen arvoitus", voisivat hyvinkin olla tämäntyyppisten niteiden nimiä. Kysymys kuuluukin, miksi ihmeessä onnesta on oltava saatavilla niin montaa eri kirjaa? Onni on vain yksi tunne, sen kykenee kyllä kuvaamaan ihan vain muutamallakin kirjalla, jotka voivat käsitellä eri onnen tyyppejä: Materiaalista tulevaa onnea, ilmaista onnea, jaettua onnea. Se, että markkinoilla on saatavilla niin monta eri kirjaa onnesta, saa ainakin minut itseni ajattelemaan: "Pidetäänkö ihmisiä todella niin typerinä, etteivät he ilman muiden kirjoittamia opaskirjoja kykene löytämään omaa onneaan tai ylipäänsä olemaan onnellisia, itsensä tahi muiden puolesta?"

Mutta toisaalta, kun onnea aletaan tarkastella yleisesti, tai syvemmällä tasolla, voisin ehkä uskaltaan hieman perua sanojani. Miksikö? Asia on selitettävissä eräällä kovinkin yksinkertaisella kysymyksellä: "Mitä onni itse asiassa sitten on?" Tuohon kysymykseen on olemassa lukemattomia eri vastauksia, ja siihen on olemassa vastaajia lähestulkoon yhtä paljon. Tämän sanoessani puhun ihmisistä. Ihmisistä, jotka elävät eri puolilla tätä maapalloa, kukin omissa oloissaan ja silti osana globalisoitunutta maapalloa. Kuusi miljoonaa ihmistä, ja jokaisella heistä varmastikin mielessään useampi kuin yksi toive. Toiveiden luonteet ja laadut tietysti vaihtelevat näillä ihmisillä paljonkin (kun yhdelle maapallolle sijoitetaan asumaan kuutisen miljardia ihmistä, on selvää ettei kaikilla riitä yhtä paljon elintilaa-ja varoja yhtä paljon kuin toisille. Tästä seurauksenahan ovat syntyneet sekä kehitysmaat että kehittyneet maat) asuinpaikan, rodun, sosiaalisen statuksen ja muiden tekijöiden perustein, mutta selvää lienee se, että jokaisella on halu ja pyrkimys jonkinlaiseen onneen, olipa se sitten suuri tai pieni. Osa tyytyy oikein hyvin siihen, mitä saa, osa jää (kuvaannollisesti sanoen) vaatimaan jälkiruoallekin jatketta.

Monen olen kuullut sanovan, että kun on onnellinen, niin vatsa lentelee päistikkaa miellyttävästi, suupielet nousevat korviin, on kepeätä hengittää ja tekee mieli tarttua ihmisiä käsistä ja loikkia heidän kanssaan ulos, olipa siellä millainen sää tahansa. Tämähän on tietty perusteltavissa sillä, että onnellisen ihmisen kehokin tuntuukin luultavasti sen onnentunteen vuoksi (typerästi sanottuna) onnelliselta - huolivapaalta ja virkistäytyneeltä. Koska en usko että kukaan jaksaa kuunnella kehon sisäisistä onneen liittyvistä reaktioista mitään, jätän tämän osion kuvailemisen joko johonkin toiseen kertaan, tai sitten jätän kertomatta näistä reaktioista ollenkaan. Aika tulee näyttämään.

Mutta vielä puuttuakseni tähän reaktioon, joka syntyy kun ihminen on onnellinen. Moni ihminen, tai ainakin keitä itse olen joskus nähnyt tai tuntenut tai muuten huomioinut, on selkeästi halunnut välittää tätä onneaan muillekin. Metodit näyttää tätä onnea vaihtelevat taas runsaasti, olipa kyseessä sitten iso tai pieni alue. Onneaanhan voi kehollisesti viestittää ties kuinka monella tapaa: Voi loikkia, pomppia, kiljua, tanssia tai ottaa tanssiaskelia, itkeä, huitoa raivokkaasti käsillään... Listaa voisi jatkaa tietty vaikka kuinka monella muulla tavalla, mutta pääpointtini on vain osoittaa, miten monella eri tapaa onnentunnetta voikaan jakaa. Pääasiani tässä kappalessaa oli itse asiassa sitten kertoa, miten tärkeää on kuitenkin pysyä tietyissä rajoissa oman onnen näyttämisessä. Ja jotta en nyt saman tien kuulostaisi ilonpilaajalta, haluan tehdä selväksi että tämä tunteiden 'häivyttäminen' on virallisesti tärkeää vain itselleen vieraissa/ylipäänsä tiukissa kulttuureissa, joissa esimerkiksi julkisella paikalla on noudatettava kyseisen maan moraalisia sääntöjä. Itse en esimerkiksi ainakaan uskaltaisi antaa Ranskassa kovinkin kohteliaina ja ystävällisinä pidettäviä poskisuudelmia toverilleni jonkin kovinkin kireäkulttuurisen/sotilasdiktatuurisen maan kaduilla.

Kaikki tietänevät ajatuksen hyvästä ja huonosta onnesta, ja että jotkut tietyt ihmiset tuntuvat olevan jollain näkymättömällä nuoralla sidoksissa näihin, yleensä tosin vain jompaan kumpaan. Tunnustan, en itse usko käsityksiin hyvstä ja huonosta onnesta. Oma teoriani on, että ihminen itse luo oman onnensa, ja tämän logiikan mukaan ajateltuna huonoa onnea ei periaatteessa edes ole olemassa, sillä kukapa tahtoisi omalle kohdalleen huonoa onnea luoda? Tai no, kun taas toisaalta ajattelee, niin huonoakin onnea voidaan kyllä luoda, toisten ihmisten toimesta. Sillä vaikka itselleen ei toivoisi mitään pahaa, eikä välttämättä kenellekään muulle, aina voi jossakin selän takana piillä joku joka pyrkii levittämään tai tuottamaan sinulle jollakin keinolla huonoa onnea. Ehkäpä pahaa onnea sittenkin on olemassa.

Jätän tuon asian vielä auki, ja siirryn viimeiseen mietelmääni. Nimittäin lopuksi minun on pakko sanoa päässäni jo kauan viipyillyt asia. Nimittäin miete sitä, voiko onnen tai onnellisuuden avulla saavuttaa jotakin. Omasta mielestäni tässä tuumassa on jollain tapaa jotain omituisen huvittavaa. Nimittäin, vaikka moni ihminen pyrkii nimittäin onnellisuuteen, pyrkivät he myös useisiin muihin asioihin elämässään. Pidetäänkö onnea yhtä suuressa arvossa kuin vaikkapa taloudellista vakautta, vaikkei onnella olisikaan luultavasti kovinkaan paljoa osaa tai arpaa siihen, saako ihminen kannettua itselleen leipää kotiin tai kerättyä ystäviä ympärilleen? Miten onnellisuuden voi lopulta saavuttaa ja mistä sen sitten tietää, että sen on todella saavuttanut? Entä jos se tunne, jota pitää onnena tai onnellisuutena, onkin vain pieni, ohikiitävä tyyneyden puuska?

Oma näkemykseni on, että onni muodostuu asioista, joita me itse teemme, jätämme tekemättä, mitä muut tekevät meille, tai ovat tekemättä. Onni ei välttämättä vaikuta ihmisen elämään samalla tapaa kuin se, että hänen taloutensa on vakaa, mutta vähintäänkin onni on eräänlainen kipinä ihmisen elämässä, samaan tapaan kuin esimerkiksi toivo tai rakkaus. Se toimii jonkinlaisena taustavoimana, pitää ihmisen jalat maassa (tosin ikinä en ole kenenkään nähnyt kävelevän ilmassakaan), ja on tarvittaessa kohottamassa mielialaa jonkinlaisena toivona. Onni on sana, jonka sisään kätkeytyy paljon erilaisia merkityksiä. Onni voi olla kauppatavaraa, sisäistä valoa, hetkellinen tunne vapaudesta ja raukeudesta, jonkinlaisesta mieluisasta tuulenpyörteestä keskellä tukalaa tilannetta.