Miten sitä sanotaan, No business like show business.

Kirjoittaja: Achu.

Kuvitelkaas ihmiset seuraavanlainen tilanne.

Istut iha rauhassa kotona viettämässä pitkästä aikaa oikeeta, ihanaa vapaailtaa - eli toisin sanoen sua ärsyttää olla vaan paikallaan, kun elämä on viimeiset kaksi viikkoa ollut aika kammottavan kiireistä aikaa. Nyt siin vaan istuu sohvalla, sängyllä, käsillään, jaloillaan, tuijottaa telkkaria osittain kuolemanväsyneenä, osittain kuolonkyllästyneenä. Mut susta tuntuu että tää jälkimmäinen kuolema on pahempaa kuin edeltävä. Siinä sitten istuu kädet täristen kaljaa vetäen, ja toivoo että olis edes järjestänyt jonkinlaiset bileet iltaa piristämään, mutta kun uskoit hartaasti että tänä iltana sä saat ihanan nopeasti unta, ja heräät huomenna kohtuullisen virkeänä suihkuun, ja suihkunraikkaana säntäät sit taksiin joka vie sut taas johonkin lukuisista lehdistötilaisuuksista... Okei nyt tää kaava meni vähän ylimalkaiseksi. Mutta no kuvitellaan, et sulla on seuraavana päivänä taas menoa, ja lepo varmaan tekis hyvää.

Muttakun ei tee paskaakaan mieli laahautua sinne sänkyyn, kun tuntee että ilmassa on jotain, tuolla kaupungilla jokin tai joku tuntuu kutsuvan sua, oli ne sit värivalot tai sun kaverit, ja jalka rummuttaa tasaista tahtia kiiltävään lattiaan samaan aikaan kun kovaääninen musa pauhaa sun stereoista tasokkaan hyvällä volyymillä. Päässä jyskyttää, ja oot just menossa nappaamaan seuraavan kaljan ja päälle vaikka lämmintä maitoo, koska kello alkaa näyttää jo puolta kahtatoista ja vaikka vaan esiteinit menee tähä aikaa nukkumaan, on sulla niin hervoton olo että et jaksa kuunnella enää yhtäkään kitarakomppia sinä iltana.

... Tai niinhän sä luulet.

Hommaan tulee täydellinen muutos kun sä olet jo nappaamassa sitä kaljaa jääkaapista, ja puhelin alkaa kolista ja möykätä sun taskussa ihan kuin sillä olisi vähintään hengenhätä. Koska oot ritarillinen ihminen, sä nappaat sen luurin kätees ja päätät antaa sille tekohengitystä vastaamalla puheluun, jonka soittajana on sun bändikamusi Miriam. Kysyt automaattisesti mikä on meininki, ja adrenaliini alkaa pumpata suonissa, kun kuulet Miriamin takana kaupungin ääniä. Likka kehottaa vetämään jotain nättiä niskaan, tukan kuosiin ja ottamaan taksin kaupungin kuppaisimmalle klubilla, jolla just tänä iltana on ilmeisesti kaikista kovin meininki. Oot eka vastahakoinen, koska ei oikeesti innostais lähteä bilettämään vaan Miriamin kanssa, sillä se tulee kuitenkin olemaan jonkun random-tyypin kaulassa pari minuuttia sen jälkeen kun sä saavut paikalle. Mut sit se sanoo ne taikasanat.

"Lee, Clyde, sä, ja mä. Sulla on kakskyt minuuttia aika raahautua paikalle."

Sit se mimmi iskee puhelimen sun korvaan, ja se luuri lakkaa taas hengittämästä. Mut tää riittää sulle, koska tiedät mistä hommassa on kyse. Äkkiä sä heität kaljan takaisin jääkaappiin, sammutat stereos, ja rynnit vaatehuoneesees. Päälle mitä sattuu, mutta hallitusti. Liian kireä t-paita, löysänpuoleinen lätsä päähän, pillifarkut ja vyö lanteille roikkumaan, unohtamatta sitä maailman siisteintä nahkarotsia mistä maksoit universumin tähdet. Tilaat taksia samalla kun maskeeraat kasvojas kuntoon, vähän eyelinerii silmien ympärille, etutukan kampaat siististi sivuun, ja varmistat ettei kasvoilla ole väsymyksen merkkei tai parransänkee. Sitten saman tien eteiseen, kengät jalkaan, avaimet ja lompakko takin sisätaskuun tai housujen perstaskuun.

Taksi tulee tarpeeksi nopeaan että sä ehdit polttaa yhden hermosauhukääryleen pihalla sitä ootellessas. Matkaa keskustaan on suurin piirtein kaheksan punnan verran. Sä pulitat maksun kiltisti, pääset klubilla jonon ohi. Kyllä sun naama täällä tunnetaan kun ponnistit tältä klubilta vajaan kaksi vuotta sitten suosioon. Paikka on täynnä ihmisiä, sä et näytä tuntevan niistä ketään mutta tiedät että melkein kaikki haluis tuntea sut. Joko sisäisesti tai ulkoisesti, miten vaan. Sä et jaksa välittää. Sulle on tärkeintä päästä lavan taakse, sinne missä sun oikea elämä alkaa tämän illan osalta.

Lavan takaosa on minimaalisen paska ja pieni. Mut sun tyypit on siellä, ne moikkaa sulle ja alkaa saman tien selittää mikä on homman nimi. Mutta miksi sitä sulle tarvii edes selittää? Sä katkaiset Leen selostuksen kämmenen nostolla, nappaat lähimmän viinapaukun mikä pöydältä löytyy, holautat sen sisään (siitä oli näemmä vaan puolet jälellä, eikä naukun viileydestä ole minkäänlaista tietoa) ja ilmoitat melkein ärsyttävän itsevarmaan sävyyn: "Hey, I'm here now. We rock the show."

_____________

Mä olen tässä tilanteessa just nyt. Meillä on livekeikka eessä, ei tosiaankaan mikään maailmanlopun paras keikka, pikemminkin keikka sellaisessa paikassa missä maailmanloppu hyvinkin voi tapahtua. Huonossa merkityksessään. Mut keikka kuin keikka, plus musta tuntu että elämä varmana tulis loppuunsa jos mä oisin jäänyt tänään istumaan sisälle enkä ois ilmaantunut tänne. Me vedetään ilmeisesti 3-4 biisiä, yks uudempi ja pari vanhempaa. Maltan tuskin oottaa että pääsen hotasemaan Time's crossingin täällä, se nimittäin kaipaa nimenomaan paskasempaa akustiikkaa kun on ah-niin-tunnelmapitoinen kappale. Ylläri, se on Miriamin teksti. Mut meen valamaan itseluottamusta muihin, keikka on 10 minan päästä!

~Achu.

Tahon jo rundille. . .

Kirjoittaja: Achu.

Wow, joku älynny vaihtaa se hiton kukkatarhakrumeluurin pois täältä. Vai mitä se ees esitti, lehmihakaa varmaan. Joku vois heittää parilla kananmunalla ja rumalla sanalla sitä joka sen alkuperäisen tänne valitsi.

Olis taas näemmä mun vuoro kirjoittaa, mut mun pää on täl hetkee aika täynnä tulevaa kiertuetta. Uus levy meiltä julkastaan ens viikolla Briteissä, Jenkeissä, Saksas ja Ranskas, ja kantaa nimee Catching up the fireflies. Levy ei pohjaa mitenkään eläimiin, siel ei lauleta tulikärpästen iltalauluja tai mitään, vaan symbolipohjilla mennään. Luulisin. Ekaa singlee on luukutettu radioissa reippaat kolme viikkoo, ja ihan hyvihän tää tuntuu sujuvan. Jos biisi on teidän korvien ohi menny, too bad, mutta koettakaa kestää. Kyl te sen ehk viel kuulette. Lyriikat on mun väsäämii aika monetkin, tai toi sinkkubiisi mikä nyt on, elikkäs Wrong Number, on mun ja Leen käsialaa. Kohtuullisen naseva zibale. Saatte lyriikoita kunhan mä jaksan kirjotella ne nuottikirjoista. Eli ehkä ens kerral.

Kiertue starttais sit kaks viikkoo levyn julkkareist, ja tavoitteena ois kiertää ihan liian monta paikkaa ihan liian lyhyessä ajassa. Urgh, voisi joku sanoa, mut te ootte niitä jotka ette oo kiertäny. Oottakaas kun näätte mun päivityksen vaikka keikan jälkeen, niin kohta ootte kaikki jalka levy-yhtiön oven välissä huutamassa että haluutte esiintymään vaikkei teil minkäänlaisii lahjoja oliskaan. Kokemuksen syvällä rintaäänellä vannon.

Meitä voi bongailla vähän mistä sattuu.. Hitto kattokaa mainoksista, en mä jaksa olla mainostamassa. PR on sitä varten, mä vaan soitan, laulan ja elän musiikille. Ja toisinaan nautin elämästänikin. Suosittelen lämpimästi muillekin. Mun elämästäni nauttimisesta siis B)

Aika rientää. Meidän limo on just pressitilaisuushotellin luona, eli lopetanpa. Pitää lepyyttää lehdistön himot, jos näin voi sanoo. Adios.

Hitot unirytmistä, mä haluisin vaan nukkua.

Kirjoittaja: Aron

Hiton outoo oikeestaan. Vai johtuuko tää nyt siitä et oon täl viikkoo oikeasti tottunut herämään tähän aikaan, tajunnut että en saa unta, ja sitten päätynyt kirjoittamaan siitä että en taaskaan unta saa. Kyllä, teitä takuulla kiinnostaa. Varmaan huokaan helpotuksesta seuraavina viikkoina kun en eksy tänne millään muotoa kirjoittamaan, kuin vasta sitten about kolmen viikon päästä Oliverin jälkeen.

Eipä ole päivään kummempia hassuuksia mahtunut. Satoi iltapäivällä, joten pysyttiin sisällä ja parannettiin Izumin kanssa maailmaa urakalla. Typeriä puhuttiin, siis toisin sanoen. Tai lähinnä mä sain puhua ja Izu kaivers kättä naamaan urakalla. Okei, ehkä mun teoria siitä että maailma ois paljon parempi paikka jos kaikille jaettais vaahtokarkeilla täytettyjä lettuja ja kissanpentuja ilman minkäänlaisia sairauksia ja nää sit ehkäisis sitä ettei ihmiset ois enään niin surullisia, mut onhan se ukkeli nyt tähän päivään mennessä oppinut mua ehkä vähän tuntemaan.... Ääää. Haluisin ainakin asian olevan niin ._.

Voisin käydä vielä nappaamassa jonkinlaisen.. aamupalan. Omenoita on ainakin jääkaapissa, ja mää uskon että ne ei kamalan kauaa pidä mua hereillä. Vatsani täyttyy nopeeta ja sit mua jo ramaiseekin, ja on helpompaa painaa pää tyynyyn ja änkeytyy peiton alle. Oi auvoisuutta tunnetta kun saa peiton päälleen.

Mun pitäis ilmeisesti opetella jonki Skypen käyttö..... sain tutultani infoa että se haluaa piirtää musta jonkinlaisen kuvasarjan ja se tarvii mua kasvomallikseen. Jos Izu osais auttaa mua sen järkkäämisessä. En usko et sillä mitään kuvapuhelu-tsydeemiä tällä koneellaan on, tosin, mut kai se sen voi asennella jos sanon että asia on mulle tärkee o.o En mä sitä toki hirveenä tarvitse, mutta haluan kaveria auttaa. Ja haluun kyllä sitten nähdä ne kuvat mitä se on piirtänyt... hyrr, pelottaa. Se kun tuntee mun taustat. Oh dear :D

Mut heitän teille sayonarani tältä erää. Palaan uusien tuulien kanssa sit neljän viikon päästä, pysytelkää ihmisinä siihen saakka!

~~Aron~~

Väärä tapa viettää yötään.

Kirjoittaja: Aron

En saanu oikeen unta niin ajattelin tulla kirjoittamaan vielä kerran o.o .... Constantino onneksi sai mut kiinni, tosin se teki sen Oliverin, Emilyn ja Leen kautta koska meillä ei kielitaidot mätsää yhtään, ja pääsin tämän yhteistyön avulla sitten sentään ton kuvani itse laittamaan. Tai no itse ja itse. Kiitos ihmiset avusta jos luette o.o/ Oliverin kautta sain kuulla jotain myös ulkoasuista mutta niistä en jaksa murehtia vielä vähään aikaan. Tutkin asiaa jos jotenkin opin hallitsemaan edes tuon kuvien lisäilyn...

Inhottavaa kyllä olla hereillä tähän aikaan, mutta mulla taitaa taas olla nukkumisen kaa ongelmia. Ei sinänsä oo mitenhään hirveän kylmää tai mitään, ja mä oon hyvä nukkumaan kun tulee sellainen olo, mut sit on näitä ihan ärsyttäviä öitä kun vaan pyörii lakanoissa parikin tuntia ilman että saa unta, ja sit on noustava tekemään jotakin korvaavaa siihen asti kun nukahtaa. Yleensä mä tyydyn laskemaan lampaita tai kehitän tarinan pienistä eläimistä, tivolista joka tuli kaupunkiin tai siitä millasilta tuntu ensimmäiset synttärit mitä muistaa. Sellasista ajatuksista saa yleensä iloisen mielen, mikä mua ainaki rentouttaa ja sit haluaakin nukahtaa kun olo on rento.

Äsken mä koetin miettiä sitä miltä tuntu viime kesänä lähteä metrotunnelin vessasta kun siellä oli nukkunut yön, ja sit kun sen yön jälkeen uskaltautu lähtemään pihalle. Oli satanut sinä yönä hirmu rankasti, mutta sit seuraavana aamuna aurinko paisto kirkkaasti, ja sadelätäköitä oli siellä täällä. Mä kävelin kaupunginraittia pitkin kaverien kanssa onnellisena vihellellen ihan mitä sattuu ja olo oli niin kevyt ottaen huomioon että eli kadulla eikä tiennyt mistä sinä päivänä repisi ruokaa tai millainen sää tulisi ja minne pääsis nukkumaan. Sillä hetkellä oli tosi hyvä olo ja se oli ihan tarpeeksi mulle.

Näin syksyllä toi muisto varsinkin lämmittää. Onneksi tuli sekin tilanne koettua, että on nyt jotain mitä muistella. En sano että hirveänä kaipaan takaisin kadulle epävarmuuteen elämään nyt kun on elämällä kai jonkinlainen lyhytaikainen balanssi, mut oli siinä kaikessa vapaudessa omat hyvätkin puolensa. Haluisin taas ehkä tavata niitä mun kavereitakin. Täytyy sopia jotakin ennen kuin talvi tulee ja ne lähtee kokeilemaan onneaan muualle...

Kokeilen auttaako kaakao. Öitä kaikille~~

-Aron.

Näin aloitetaan aamu.

Kirjoittaja: Aron.

Ajattelin ilmoittaa että tänään aamu oli tosi kaunis.

Heräilin juuri äsken likimain kahdeksan pintaann, mutta tunsin oloni niin raukean umpiväsyneeksi että en raaskinut kohottaa itseäni ylös sängystä... Vieressä makasi toinen samanlainen yksilö niin että en tohtinut herättääkään. Vietin siis kaunista laatuaikaa itseni kanssa, laskin montako kertaa pystyn laskemaan mielessäni kymmeneen ennen kuin numerot alkaa menettää merkitystään enkä tajunnut mitä ne tarkoittaa, ja viimeisenä keinonani hautauduin syvemmälle peittooni ja leikin kuvitteluleikkejä.

Jaksoin lopulta kurottautua varpailleni ja tassutella olohuoneeseen kissamaisen kevein askelin, tervehtimään hiljaa juurisaapuvaa aurinkoa. Se kohosi sieltä isona ja värikkäänä, kullan-ja punaisen eri sävyissä, ja mä jäin katselemaan sitä hiljaa hytisten vähän pyjamani sisällä. Tuntu ku ois menny satatuhatta kylmä värettä niskaa pitkin, joten päädyin pitämään silmiä kiinni ja annoin hetken pitää mua siinä paikallaan, itsessään kiinni. Tuntu että oikeesti alko heräämään. Siitä puuttu enää se että oisin hypännyt ikkunasta leikkimään että oon oikeesti joku lintu....

Nyysin Izumin tietsikan kun se näytti vielä nukkuvan ja raapustin nyt tän tänne muistiin kun en muista minne piilotin kynäni eilen kun piirsin.. Mut pääasia et tää on nyt täällä. Toivottavasti ei tuu vähään aikaan katoomaan mun muistista. Nyt musta kuitenkin tuntuu että toi alkaa päästellä epämääräisiä pukemisen ääniä tuolla pesässään, nii että alan ettiä appelsiinimehua. Hirvee nälkä ja halu syyä!

-Aron.

Pitäisi uskaltaa unelmoida isosti.

... On muuten tosi vaikeeta keksiä minkäänlaista puhuttelevaa otsikkoa. Menkäämme tuolla.

(sori en osaa lisätä kuvaani ilman muiden apua o-o Plus en tiedä missä ne on tääl koneella...)

Olen vähän vajokki kun en jaska kirjoitella tänne joka päivä mutta kun ideaa siitä mitä voisi kirjoitella ei tunnu syntyvät.. ajattelin sitten vain tulla tänne raapustelemaan niinkin mielenkiintoisista asioista kuin unelmistani. Tai no, unelmat on vähän laiha sana. Tai kliseinen. Sanotaanko että haaveistani.

Haaveitahan nyt löytyy monenlaisia, on sellaisia haaveita joiden tietää olevan mahdollisia ja niitä jotka ei varmaankaan ikinä tule toteutumaan, mutta joita silti haluaa varjella. Itse käytän sanoja pilvilinnahaave ja katulampputason haave, joista jälkimmäinen liittyy siis lähinnä näihin haaveisiin mitkä ovat maankamaralla toteutettavissa. Katulamppuhaaveen kehitin sanana joskus viitisen vuotta sitten, kun tajusin katulamppujen nätteyden. (Älkää leimatko mua täysin tärähtäneeksi, jooko. Tai no, omapa asianne.) Ne loistaa siel pimeässä joka ilta, johdattaa ihmisii kotiin ja jotakin muuta kohti, ja.. Jotenki. Niitä on eri näkösiäki. Musta ois nättiä joskus päästä johonki valotapahtumaan et se ois täynnä erilaisia valoja eri väreissä ja muodoissa, ja sitten vois vaan kylpeä siellä väriloistossa ihan onnessaan ja tuntea että maailmassa on kaikki täynnä värejä. Tätä kautta mä yhdistän haaveet kans väreihin. Kaikkiha nyt tietää ruusunpunaiset unelmat ja sateenkaarilasit..

Mä haaveilen tällä katulampputasolla aika moniakin asioita. Mun mielestä haaveet voi olla ihan yksinkertaisiakin asioita, sellasia arjen pieniä hetkiä kun tulee olo että elämä hymyilee. Tällasia voi olla vaikka sateenropina kun ite istut sateenvarjon alla tai sisätiloissa, se että herää aamulla eikä joudu olemaan yksin, uskaltaa toteuttaa jotakin sellaista mitä on kauan haaveissaan aikonut ja onnistuu siinä, hankkii kissan, oppii tanssimaan tai onnistuu ensimmäistä kertaa tekemään täydellisyyteen päin olevan synttärikakun läheiselle ihmiselleen.

Pilvilinnahaaveistani mä en oikeen osaa tässä avautua, plus mulla on kiirus päästä piirtämään. Enää pari tuntia hiljaisuutta jäljellä, ja vaikka tää näppäimistön naputtelu tappaa sitä hiljaisuutta aika hyvin, haluun mä pari tuntia aikaa miettiä mistä kaikesta mä tänään kertoisin asunnon omistajalle. En oo loputon sanaseppo ja jännittää mitä tapahtuu jos tuleekin äkkiä hiljaista.

Voisin lopettaa viisaasti mutta sitä en oikeastaan osaa. Pärjäilkää.

-Aron.

Iloista ystävänpäivää kaikille~

Apua miten toi oma kuva liitetään tähän ö_ö En miä osaa käyttää tietokoneita!

.. 8D AAAAAA! Noin simppeliä! Pisteet Constantinolle! Eli mun naama näyttää tältä:

No siinä näkyy kyl samalla yläkroppaki. Olkoot en jaksa alkaa ajatella miten toi laitellaan sievästi pienemmäks tähän aikaan aamusta... Heräsin äskö ja Izumil taitaa olla pitkä vuoro ku sitä ei viel näy nii koetin josko osaisin kirjoittaa tän ekan merkintäni... Silmät sirrittää päässä mut en usko et pääsen enää nukkumaankaan, kun tottunu lämpimämpään sänkyyn. Oonpa tosissani heikko. Varmaan vääntäännyn sänkyyn tästä viel kunhan saan lämmitettyy itteeni patterii vasten tai jotaki.. Tuskin sähkölasku on viittätuhatta miljoonaa jos mä vähän lämmitän itteeni. Onpaha vähempi syytä pelätä että mää vaikka jäädyn tähä kylmyyteen..

Hassua että päädyin kirjoittamaan ystävänpäivänä 8D Tää taitaa olla ensimmäinen laatuaan ikinä kun oikeasti taidan seurustella jonkun kanssa. Varsinainen ihme, varsinkin tällä pärställä ;);) no ei. Haha oon niin hauska. Mutta hurmaavaa. En sanois tätä mun lempijuhlapäiväks, enkä täysin ees ymmärrä tän olemassaoloa. Joka päivänän ystäviään ja rakkaitaan pitäis muistaa. Ei siihen vain yhtä päivää vuodessa voi eikä kannata uhrata pelkästään ö_ö Vai onko tää nykyään enemmä sellane Rakkauden juhla... Ei tietoa.

Mulla ei oikeastaan ole mitään kunnon hajua mihin olen täs ryhtymäs. Oliver vaan sano ohimennen että olis hänkin tässä mukana kirjoittamassa, ja tuumasin että no miksei. Tosin taisin kuunnella vaan puolella korvaa mutta tässäpä sitä silti ollaan raapustamassa.

Uskon että saan tekstiä syntymään, vähintään siitä mitä kaikkea elämän aikana on päässyt sattumaan. En ole tämän maailman onnekkain heppu aina ollut, mistä on sitten seurannut se että tie on mutkittelut tuolla jossain metron vessoissa, orpokodeissa, liian isoissa lukaaleissa, elokuvateatterien pimeässä, lelukaupoissa... Mitä kaupungeissa nyt yleensä on. Mitä niissä paikoissa tehdä voi. Perusasioita, jänniä asioita, lisää perusasioita. Paljon typertynyttä mietintää aiheista mitä päässä sattuu milloinkin pyörimään. Tästä kaikesta voisin kirjoitella tänne :o Esimerkiks. Mutta taidan nyt lähteä metsästämään patterin lämmintä... huono pyjama kun liian ohut o.o

-Aron.

I swear to drunk that I'm not god.

Kirjoittaja: Oliver.

Ensimmäinen ajatukseni tänäyönä, kun heräsin jossakin hang-overin ja kuoleman välillä: "Missä olit silloin jumalani." Olo oli kauniisti sanottuna aivan kuin ihastuttavalla päivänkakkaralla, joka on juuri saanut terälehtensä auki... ja tajunnut sitten että ylitseen on ajanut tonninen panssarivaunu. Kukkaparka. Oliver-parka. Kuningas alkoholi, ystävä ja pahin vihollinen. Kauan eläköön anarkia, toisin sanoen tipattomat tammikuut ja kohtuukäyttö.

Jos blogia seurailee nuorempia ihmisiä, kehotan varomaan alkoholia. Tuota ilolientä joka ensin täyttää tajunnan suloisella, sensaatiomaisella euforialla, mutta alkaa jossain välissä lamaannuttaa, viedä muistia, turruttaa koko mielen, itketyttää... Pää seisahtuu, koko kroppa menee totaalisen sekaisin, kaverit nauraa vieressä, riippuen tietty remmistä. Meillä nauretaan, muualla varmaan hoidetaan kaveri taksiin tai omaan kotiinsa. Pääasia on se, ettei se olo ole sitten sen hekuman jälkeen maailman paras.... No tästä kaikesta tietty eroon kaatumalla sänkyyn, ja yleensä humalassa nukahtaakin onneksi ältsyn nopeeta.

Aamulla kaikki on karseeta. Jos siis et ole kohtuukäyttäjä tai tajunnut juoda muutakin kuin taikajuomaa. Yleistotuus on kuiten se, ja olisin tässä välissä aivan loistava esimerkki kuvan muodossa, ja illalla saatan herkän kuvan tänne vielä lisätäkin (piirroksena tietty, vähän pääsen kaunistelemaan totuutta....), jos jaksan. Nyt taidan mennä sänkyyn tanssimaan särkylääkkeen kanssa. Pärjäilkää.

Oliver.

Laiskuus ja lahjakkuus taitavat kulkea käsi kädessä.

Kirjoittaja: Oliver.

How do you do everybody!

Se alkaisi näyttää suunnilleen perjantaiaamun paikkeita täällä (kyllä, sateisessa) Englanninmaassa, ja tuntuu että tämä häiskä joka on blogimerkintää raapustamassa, lähtee tänään viettämään hitusen laatuaikaa lokaalissa kantapubissaan... Palkkapäivä koitti tuossa eilen (meidän palkanmaksut menee ihan miten sattuu, sen verran underground-yhtiössä olen ettei asioita työntekijöihin liittyen aina hoideta ihan ajan tasalla. There's no business like underground business.) ja nostattaahan se mielialaa omalla kohdalla ainakin siinä määrin, että tämä riemu pitää saada iloliemenä kurkustakin alas että pääsee tuntemaan onnea ihan head over heels, jos käsitätte mitä tarkoitan. Duunista ajattelin ottaa omaa lomaa, ehdin hankkimaan leipää luultavasti ensi viikollaki. Ei mulle potkuja kehdata antaa kun työvoimassa on muutenkin vajetta. Plus, I'm just magnificent.

Ajattelin käydä päivittämässä tekstejäni sen verran että kertoisin teille ideastani liittyen tähän sarjakuvablogiin, jota ajattelin alkaa värkkäämään. Omasta elämästäni en jaksaisi millään kertoa, sillä minullahan ei riitä ikää eikä terveyttä kertoa kaikkia nais-ja miessekoilujani (jep, luitte oikein. Who cares.), mitä söin aamiaiseksi, lounaaksi, päivälliseksi, mitä join yömyssyksi, kuinka monta sivua piirsin tänään eteenpäin tai kuinka monta pilapuhelua tai loukkaantunutta vanhan mummon soittoa saankaan päivässä (kaikkiin ei uppoa sarkastinen sarjis, too bad....) Mutta ideana oli siis tehdä tästäkin sarjiksesta jollain tapaa ironinen. Sarkastinen. Kumpaa haluatte käyttää, up to you. Pääosassa olisi kolme englantilaista ernua, erilaista nuorta joista kippaan kuvat ja infot tänne sitten kun skannerin olen hommattua saanut. Juonta ei vielä myöskään oikeammin ole, mutta kyllä sekin muotoutuu.

Katon jaksanko postailla tänne tällä viikkoo enään mitään, riippuu darran pahuudesta ja yleisestä hyvinvoinnista. Ainahan voi tulla vaikka maailmanloppu.

G-Byes, Oliver.

Me again in here~

Kirjoittaja: Oliver.

Ja Ha! Siinä teille kuvakin sitten. Apdolien paikka. ;)

Mulla meni loppupäivä aika perusmätöllä, tai no... pitäsköhän mun nyt niin tylsii täs alkaa jauhaa. Nääh. Kerron ennemmin itestäni. Mut huomioikaa et en oo itserakas, tykkään vaan jos ihmiset haluu kuunnella mun juttuja. Ja mitä nyt oon vähän kattonu tätä blogii, niin tätä lukevat on kiinnostuneita mun tekemistä asioista ja siitä mikä mua kiinnostaa, nii kai mä sit saan avautuu teille vaikka siitä millasii vaippoja mä pidin ipanana.

No jos ei siitä kuitenkaan.

Oon eläny koko ikäni melkeen Britanniassa, tuntuu et täällä mulla on mahkuja selvitä elossa vaikka no, täällä elämä on mitä on. Lainatakseni yhtä yhtyettä (jota en kyllä jaksa sietää) called Placebo voisin tiivistää koko Lontoolan meiningin: Always stays the same/nothing ever changes. English summer rain/seems to last for ages. Enkuissa tosiaankin sataa suurimman osan vuodesta, mut kliseisesti mutta todesti voin sanoa että oon sopeutunu. Oon pari kesää viettäny täs toisinaan tuolla Jenkkilän puolella parin kamun luona loisimassa, siellä aurinkoisimmassa paikassa koko alueella elikkäs Kaliforniassa. Ja kun meitsi tottunut on tähän ikuiseen combinationiin sadetta, märkiä tennareita ja liian aikaisia aamuherätyksiä, ei tämä sunny side of the street-hommeli ei ihan pelittänyt meikäläiselle. Liikaa aurinkoa, liikaa rusketusta, liikaa iloisia ihmisiä. Iloiset ihmiset on jees pieninä annoksina ja tunnustan ittenikin sellaiseksi, mut... ugh. Mulle tuli aina reissun päällä jotenki yliannos sellasta melkeen tekopirteetä äksöniä.

Mut mä ajattelin että teitä ei ehkä niiiin paljoa kiinnosta kun joku Oliver purkaa suuria tuntojaan ja ansgtejaan tähän herkistävään blogiin, niin tuumailin tos palaverin aikaan (kyllä, kuuntelin samalla molemmilla korvilla) et millasta teemaa alkaisin rakentamaan tämän kyseisen sivuston omille teksteilleni ja muutenkin julkaisuilleni. Ja tuumasin et päätyisin sarjisblogiin. Tai no, melkein ainakin johonkin sen tyyppiseen. Mitään älyn tai piirustustyylin riemuvoittoa nää jutut ei tuu tavoittamaan, koska oon laiska kirjoittamaan tai piirtämään mitään muuta kuin omaa juttuani, tai juttujani, joiden tiedän olevan ei-sieltä-niin-viisaimmaista-päästä, joten toivon että sanotte suoraan jos se taso menee huonoksi. Mulla ei ole niin paljoa aivoja.

Näin aluks saatte kyl tyytyä pelkkään kirjalliseen tyyliin eli tekstiin, koska kaveri hajotti mun skannerin tos vähän aikaa sitten ja seuraava palkka tulee vasta, kun mun vuoro on jo mennyt ohi. Mut ens kerralla, kun mulla taas 4 viikon päästä taitaa olla uus viikko, niin lupaan koettaa tuua teille JOTAIN kuvallista. Pyrin siihen ja nyt vaikenen.

G-Byes, Oliver.

Ikinä en dataa töissä.

Kirjoittaja: Oliver.

Tervehdys sinulle joka olet eksynyt lukemaan tätä minun, Oliver Synopsiksen ensimmäistä blogimerkintääni näillä herkkääkin herkistävämmillä sivuilla. En kyllä jaksa tutkia näitä sen enempää kuin sen verran että tiedän keiden kanssa minut on laitettu hommia rustaamaan. Adios toverit, pidetäänhän homma siistinä ja jokseenkin ihan mielenkiintoisenakin?

Okei musta ette tässä merkinnässä tuu saamaan valokuvaa koska päätin olla velmu ja kirjoittaa tämän merkinnän mitä tässä nyt rustaan keskellä kiireistä sarjakuva-artistin työpäivääni. Tänään olisi eessäpäin vielä parin uuden avustajan haastiksia, koska kaksi päätti ottaa fudut kun päättivät että heidän tulevaisuutensuuntansa olisi mieluummin tuolla tämän julkaisuyhtiön roskiksilla mistä he luultavasti sitten penkovat elantonsa tästä lähin. Turvakamerakuvia ei vielä ole saatavilla mutta mielikuvitukseni voimin uskallan sanoa etteivät he tällä hetkellä missään paremmassakaan paikkaa voi olla. Jäänpä siis odottamaan varashälyttimien kajahtelua täällä viihtyissä vaikkakin pienessä työtilassani.

Palaveri alkaa tuossa viiden minuutin sisään ja tämän arvoisan herrasmiehen Briteistä pitää kohta juosta etten näytä huonolta pomon silmissä (leppoisa nainen kun oikein osaan sen pehmittää) tai muidenkaan. Tosiasiassahan olen työnarkomaani ja unelmaduunissa <3 Miettikää vaikka, kuinka moni saa tehdä nykypäivänä juuri sitä duunia mitä hal-

Oho pitää mennä! Kuomani Jared ilmoitti juuri että duty calls. Tapaamisiin siis!

Yksinkertaisesti onnesta.

Kirjoittanut: Hugo.

Suurimmat pahoitteluni Heille, jotka nauttivat aiemmin tällä sivustolla olleesta ulkoasusta, mutta minä sain tarpeekseni. Vaikka merkintäni ovatkin tällä viikolla jääneet vain tuohon ensimmäiseen minkä hienoisessa kiireessäni sain raapstettua, tarkastelin tuota kukkeaa, vihreää niittyketoaukeaa parinakin päivänä tällä viikolla ennen kuin päätin että minulla tulisi varmasti vaikeuksia tulla toimeen sen kanssa. Siitä johtuen vaihdoin neutraalimpaan, ja toivon syvästi että se miellyttää myös Teitä, tai ei ainakaan ärsytä pohjattomasti.

Voisin tämän hienoisen alkuilmoituksen nyt esitettyäni siirtyä siihen, mistä tänne todella tulin tänään puhumaan. Mielessäni on viikon mittana pyörinyt muutamakin aihe, millä voisin tekstin muodossa, jos suvaitsette minun käyttää hieman typerähköä sanaa, herkutella. Tällä erää päädyin niinkin helppoon, vähäpätöiseen ja lapselliseen aiheeseen kuin onneen. Osittain johtuen siitä, että minun näkemysteni mukaan joka ikinen ihminen tai vähintään jokin siihen suuntaan viittaava, haluaa pyrkiä kohti onnellisuutta. Tapoja on tietysti monenlaisia, ja myös käsitykset siitä, mitä itse onni on, voivat vaihdella suurestikin.

Kulkipa nykyään mihin tahansa kirjakauppaan tahansa, on todennäköistä että jos kauppaan astuva potentiaalinen asiakas etsii elämäntapaoppaita, löytää hän jo kirjojen nimistä useammassa kuin yhdessä tapauksessa sanan 'Onni' jossakin muodossa. "Onnea on..." "101 tapaa olla onnellinen" "Mistä etsiä onnea?" ja "Onni ja sen arvoitus", voisivat hyvinkin olla tämäntyyppisten niteiden nimiä. Kysymys kuuluukin, miksi ihmeessä onnesta on oltava saatavilla niin montaa eri kirjaa? Onni on vain yksi tunne, sen kykenee kyllä kuvaamaan ihan vain muutamallakin kirjalla, jotka voivat käsitellä eri onnen tyyppejä: Materiaalista tulevaa onnea, ilmaista onnea, jaettua onnea. Se, että markkinoilla on saatavilla niin monta eri kirjaa onnesta, saa ainakin minut itseni ajattelemaan: "Pidetäänkö ihmisiä todella niin typerinä, etteivät he ilman muiden kirjoittamia opaskirjoja kykene löytämään omaa onneaan tai ylipäänsä olemaan onnellisia, itsensä tahi muiden puolesta?"

Mutta toisaalta, kun onnea aletaan tarkastella yleisesti, tai syvemmällä tasolla, voisin ehkä uskaltaan hieman perua sanojani. Miksikö? Asia on selitettävissä eräällä kovinkin yksinkertaisella kysymyksellä: "Mitä onni itse asiassa sitten on?" Tuohon kysymykseen on olemassa lukemattomia eri vastauksia, ja siihen on olemassa vastaajia lähestulkoon yhtä paljon. Tämän sanoessani puhun ihmisistä. Ihmisistä, jotka elävät eri puolilla tätä maapalloa, kukin omissa oloissaan ja silti osana globalisoitunutta maapalloa. Kuusi miljoonaa ihmistä, ja jokaisella heistä varmastikin mielessään useampi kuin yksi toive. Toiveiden luonteet ja laadut tietysti vaihtelevat näillä ihmisillä paljonkin (kun yhdelle maapallolle sijoitetaan asumaan kuutisen miljardia ihmistä, on selvää ettei kaikilla riitä yhtä paljon elintilaa-ja varoja yhtä paljon kuin toisille. Tästä seurauksenahan ovat syntyneet sekä kehitysmaat että kehittyneet maat) asuinpaikan, rodun, sosiaalisen statuksen ja muiden tekijöiden perustein, mutta selvää lienee se, että jokaisella on halu ja pyrkimys jonkinlaiseen onneen, olipa se sitten suuri tai pieni. Osa tyytyy oikein hyvin siihen, mitä saa, osa jää (kuvaannollisesti sanoen) vaatimaan jälkiruoallekin jatketta.

Monen olen kuullut sanovan, että kun on onnellinen, niin vatsa lentelee päistikkaa miellyttävästi, suupielet nousevat korviin, on kepeätä hengittää ja tekee mieli tarttua ihmisiä käsistä ja loikkia heidän kanssaan ulos, olipa siellä millainen sää tahansa. Tämähän on tietty perusteltavissa sillä, että onnellisen ihmisen kehokin tuntuukin luultavasti sen onnentunteen vuoksi (typerästi sanottuna) onnelliselta - huolivapaalta ja virkistäytyneeltä. Koska en usko että kukaan jaksaa kuunnella kehon sisäisistä onneen liittyvistä reaktioista mitään, jätän tämän osion kuvailemisen joko johonkin toiseen kertaan, tai sitten jätän kertomatta näistä reaktioista ollenkaan. Aika tulee näyttämään.

Mutta vielä puuttuakseni tähän reaktioon, joka syntyy kun ihminen on onnellinen. Moni ihminen, tai ainakin keitä itse olen joskus nähnyt tai tuntenut tai muuten huomioinut, on selkeästi halunnut välittää tätä onneaan muillekin. Metodit näyttää tätä onnea vaihtelevat taas runsaasti, olipa kyseessä sitten iso tai pieni alue. Onneaanhan voi kehollisesti viestittää ties kuinka monella tapaa: Voi loikkia, pomppia, kiljua, tanssia tai ottaa tanssiaskelia, itkeä, huitoa raivokkaasti käsillään... Listaa voisi jatkaa tietty vaikka kuinka monella muulla tavalla, mutta pääpointtini on vain osoittaa, miten monella eri tapaa onnentunnetta voikaan jakaa. Pääasiani tässä kappalessaa oli itse asiassa sitten kertoa, miten tärkeää on kuitenkin pysyä tietyissä rajoissa oman onnen näyttämisessä. Ja jotta en nyt saman tien kuulostaisi ilonpilaajalta, haluan tehdä selväksi että tämä tunteiden 'häivyttäminen' on virallisesti tärkeää vain itselleen vieraissa/ylipäänsä tiukissa kulttuureissa, joissa esimerkiksi julkisella paikalla on noudatettava kyseisen maan moraalisia sääntöjä. Itse en esimerkiksi ainakaan uskaltaisi antaa Ranskassa kovinkin kohteliaina ja ystävällisinä pidettäviä poskisuudelmia toverilleni jonkin kovinkin kireäkulttuurisen/sotilasdiktatuurisen maan kaduilla.

Kaikki tietänevät ajatuksen hyvästä ja huonosta onnesta, ja että jotkut tietyt ihmiset tuntuvat olevan jollain näkymättömällä nuoralla sidoksissa näihin, yleensä tosin vain jompaan kumpaan. Tunnustan, en itse usko käsityksiin hyvstä ja huonosta onnesta. Oma teoriani on, että ihminen itse luo oman onnensa, ja tämän logiikan mukaan ajateltuna huonoa onnea ei periaatteessa edes ole olemassa, sillä kukapa tahtoisi omalle kohdalleen huonoa onnea luoda? Tai no, kun taas toisaalta ajattelee, niin huonoakin onnea voidaan kyllä luoda, toisten ihmisten toimesta. Sillä vaikka itselleen ei toivoisi mitään pahaa, eikä välttämättä kenellekään muulle, aina voi jossakin selän takana piillä joku joka pyrkii levittämään tai tuottamaan sinulle jollakin keinolla huonoa onnea. Ehkäpä pahaa onnea sittenkin on olemassa.

Jätän tuon asian vielä auki, ja siirryn viimeiseen mietelmääni. Nimittäin lopuksi minun on pakko sanoa päässäni jo kauan viipyillyt asia. Nimittäin miete sitä, voiko onnen tai onnellisuuden avulla saavuttaa jotakin. Omasta mielestäni tässä tuumassa on jollain tapaa jotain omituisen huvittavaa. Nimittäin, vaikka moni ihminen pyrkii nimittäin onnellisuuteen, pyrkivät he myös useisiin muihin asioihin elämässään. Pidetäänkö onnea yhtä suuressa arvossa kuin vaikkapa taloudellista vakautta, vaikkei onnella olisikaan luultavasti kovinkaan paljoa osaa tai arpaa siihen, saako ihminen kannettua itselleen leipää kotiin tai kerättyä ystäviä ympärilleen? Miten onnellisuuden voi lopulta saavuttaa ja mistä sen sitten tietää, että sen on todella saavuttanut? Entä jos se tunne, jota pitää onnena tai onnellisuutena, onkin vain pieni, ohikiitävä tyyneyden puuska?

Oma näkemykseni on, että onni muodostuu asioista, joita me itse teemme, jätämme tekemättä, mitä muut tekevät meille, tai ovat tekemättä. Onni ei välttämättä vaikuta ihmisen elämään samalla tapaa kuin se, että hänen taloutensa on vakaa, mutta vähintäänkin onni on eräänlainen kipinä ihmisen elämässä, samaan tapaan kuin esimerkiksi toivo tai rakkaus. Se toimii jonkinlaisena taustavoimana, pitää ihmisen jalat maassa (tosin ikinä en ole kenenkään nähnyt kävelevän ilmassakaan), ja on tarvittaessa kohottamassa mielialaa jonkinlaisena toivona. Onni on sana, jonka sisään kätkeytyy paljon erilaisia merkityksiä. Onni voi olla kauppatavaraa, sisäistä valoa, hetkellinen tunne vapaudesta ja raukeudesta, jonkinlaisesta mieluisasta tuulenpyörteestä keskellä tukalaa tilannetta.