Uhrautuminen.

Kirjoittaja: Hugo.

Matkustat toiselle puolen kotikaupunkiasi vain jottai voisit auttaa tuttavaasi kantamaan raskaanpuoleiset kauppakassit kotiin, vaikka pyöräsi renkaat ovat vain puolillaan ilmaa, eikä pumppua löytynyt mistään. Kiitokseksesi saat vaatimattomasti kupin kahvia, muutaman keksin sekä viihdyttävää seuraa. Kotimatkasta kastut, mutta kestät sen urheasti hymyillen.

Toisena päivänä ystäväsi kertoo sinulle tarvitsevansa apua esitelmänsä teossa, vaikka itse olet lopen uupunut, väsynyt ja haluaisit vain levätä, koska olet itse juuri saanut suoritettua kaikki mahdolliset koulutehtävät, mitä siksi viikoksi olet saanut. Kuitenkin, jokin sisälläsi kehottaa sinua toimimaan yliteholla vielä hetken, vain jotta kaverisi pääsisi läpi kurssistaan, eikä hänen valmistumisensa muutaman vuoden päästä olisi kiinni vain tekemättömistä tehtävistä.

Ylläolevat ehkä valaisevat hieman tämänviikkoista aihettani. Uhrautumista. Uhrautuminen herättää useimmissa sanan kuulevissa ihmisissä aluksi varmaankin melkoisen negatiivisia mielikuvia, kun ajatellaan, mistä sanasta uhrautuminen on muunnos – uhri. Uhreista oma mieleni suuntaan ainakin askeleensa varhaisiin ajanlaskumme aikoihin, kun uhrit olivat lujasti sidoksissa erilaisiin uhrilahjoiin. Uhrilahjoillahan saatettiin tarkoittaa myös ihmishenkiä.Ei kenties aina, mutta useimmiten jumalille lienee uhrattu viattomia ihmis-tai eläinhenkiä, jotta jumalat pysyisivät leppeinä eivätkä tuhoaisi likaisia, epätäydellisiä ja ainaisesti syntisiä ihmisiä.

Nykyäänhän uhrilahjat eivät kuulu tavalliseen siviilisaatioon. Toki erilaiset uskomukset, että uhrilahjoilla voi pelastaa itsensä kadotukselta, pahalta lopulta ja muilta onnettomuuksilta, saattavat joissakin uskonnollisissa lahkoissa jyllätä vakainakin, mutten itse oman elämäni aikana ole näihin tapauksiin oikeassa elämässä tapahtunut. Toki nämä uskonnot, niiden ilmiöt ja äärimmäisyystapaukset ovat luettavissa erilaisten lehtien ja lähdeteosten sivuilta.

Mutta kun siirrytään ajattelemaan itse uhrautumista, se ei tosiaankaan todellisuudessa ole lähelläkään sitä, mitä uhraaminen on ennen tarkoittanut. Uhrautuminen voi nimittäin nykypäivänä olla merkki myös lähimmäisenrakkaudesta. Tällä viittaan siihen, että ihminen, joka on valmis tekemään esimerkeissä kuvailemiani uhrauksia, on erittäin ihmisläheinen, ystävällinen ja halukas pitämään kiinni hänelle tärkeistä ihmisistä. Tällöin hän voi hyvinkin pyrkiä tekemään kaikkensa, että miellyttäisi muita, ja että muut pitäisivät häntä lojaalina, uskollisena ihmisenä, jolle voi uskoa huolensa ja murheensa, ja joka toimii sinä olkapäänä, jota vasten voi itkeä.

Pahimmillaan uhrautuminen voi tosin johtaa negatiivisiin tuloksiin. Erittäin helposti on johdettavissa ideaalista 'Lojaali, uskollinen ja ymmärtäväinen' vähemmän miellyttävä kolmikko 'Manipuloitavissa, helppo käyttää hyväksi, ylikuormitettavissa omilla murheilla'. Vaikka mielestäni uhrautuminen onkin ihmisessä piirre, jota olisi syytä arvottaa, huomaan kyllä sen, että liian helpolla kyseisen luonteenpiirteen omaava joutuu muiden pompoteltavaksi, juoksupojaksi suorittamaan muiden tehtäviä. Fakta on se, ettei ihminen voi uhrautua muiden käytettäväksi koko elämänsä ajaksi. Elämä on tehty elettäväksi, ei uhrautumisen takia. Silti surullisen moni nykypäivänä ei tajua tarttua omaan onneensa kiinni, tai metsästää sitä.

Uhrautuja muuttuu helposti marttyyriksi, jos hänellä on siihen minkäänlaista taipumusta. Uhrautujan asenne voi kokea nimittäin kovan kolauksen hänen tajutessaan, että ellei hän kehitä itselleen uutta ideaalia, jonka mukaan toimii, ja päätyy jatkamaan samalla tyylillä koko loppuikänsä. Marttyyriys puskee hänen ulkokuorestaan läpi. Se ei ehkä näy siinä, mitä hän tekee ja miten hän asioita tekee, mutta kasvoista ja elekielestä voi helposti huomata, milloin uhrautuja huomaa päätyneensä liian pitkälle oman myöntyväisen, uskollisen ja hyväksikäytetyn roolissaan.

Vaikka liian pitkälle mennessään oman aikansa uhraaminen on kiusallinen tapa, on loppuun todettava, ettei ilman uhrautumista voi elämäänsä periaatteessa edes elää. Ihminen, joka elää vain itseään varten, on huomioimatta muita, laiminlyö asiat ja tehtävät, jotka eivät häntä liikuta ja sulkeutuu kokonaan minäkeskeisyyteensä, on päivänselvästi menetetty tapaus. Henkilö, joka ei uhraudu, likaa siinä kuvaannollisesti sanottuna vain omat vaatteensa, ja tämä likapyykki vain kasvaa, ellei hän osaa parantaa onnetonta 'Minä itse'-ajatteluaan.

Loppuun vielä viikon lisätehtävä.

Päivä 9 - Mitä teen 15 vuoden päästä

Olen suunnitellut elämääni tästä eteenpäin vain muutaman vuoden, eli valitettavasti joudun suunnittelemaan tähän tehtävään vastauksen melko lailla improvisaationa.

Luultavasti, kunhan olen valmistunut yliopistosta, lähden ulkomaille, mieluiten Wieniin oppiin ja pyrin opiskelemaan johonkin, joko yliopistoon professoriksi, taikka vastaavasti normaaliin kansanopistoon luennoitsijaksi. Luultavasti vielä seuraavat viisi vuotta vietän tiiviisti opiskelijana, ellen pidempäänkin. Toivottavasti pääsen valmistumaan ammattiin, muutan jonnekin kauemmas Ranskasta, koska ilmasto täällä tuntuu minulle jollain tapaa liian... ahtaalta. Ehkä tällä logiikalla siksi, tuolloin kun olen noin 35-vuotias, olen työssä, vietän tavallista, kohtuullisen vakaata elämää, ja toivon että elämälläni on jokin suurempikin merkitys kuin valkeiden seinien tuijottelu. Hyvin kaukaisena ajatuksena jossakin tajunnassani siintää mahdollisesti myös parisuhteen toivo.

Viimeisiä vedelläänpi.

Kirjoittaja: Achu.

Hello everybody.

Viimeiset viikot on menny niin saamarillisen nopeasti o_o Kiertue-elämä on taas maistunut parhaalle, siihen on sekoittunut suuri määrä drinkkejä, VIP-tilaisuuksia, keikkalavoja, bäkkäreitä, bändäreitä, sopivassa suhteessa krapulaa ja unohtamatta niitä aina-niin-rakastettavia paparazzeja, jotka haluavat sinusta kuvan kun kykit wc-pöntön äärellä etkä tiedä kumman päädyn itsestäsi haluaisit oikein työntää sinne samperin pyttyyn. Tällä viikkoa kiertue sitten loppuukin, ja viimeinen esiintymispaikkamme tais olla joku.. randompaikka. En muista tän nimeä kunnolla mutta olemma bändin ja muun työryhmän kanssa lämpimillä seuduilla jossakin etelässä. Vähän vaihtelua siihen Brittien ankeaan harmauteen kun täällä paistaa aurinko varmaan 15 tuntia päivässä vähintään. Ketuttaa päätyä melkein sinne takaisin mutta.. pääseepähän vapaallekin välissä.

Kiertäminen on ollut taas jotain maailman parasta, mutta kyllä se jaksaa kuluttaakin. Viimeiset päivät on olleet nihkeitä kun alkanut kyllästyttää joidenkin ihmisten pelkkä näkeminenkin, ja tekis mieli juoksennella jonnekin hevonhemmetin kauas niistä loitolle, jonnekin missä pääsis vain hengittämään onnellisesti ja syvään. ilman että ei kuule muuta kuin ne tärkeimmät äänet. Tähän mä olen onneksi löytänyt jonkinlaisen ratkaisunkin, tähän mun ongelmaan siis. Viime yönä keskellä yksiä juhlia livahdin kulkemaan syrjäiselle rannalle jonka tiedostin olevan melkein kolmen kilsan päässä.. Huudatin kuulokkeista musiikkia niin kovaa kuin korvat antoivat periksi, joukossa lähinnä The Who:ta, Placeboa, So Called Plania ynnä muuta kaunista. Myös Secondhand Serenade on viime aikoina ollut mulla kovassa soitossa. Mukavan kauniin synkkää. Ihan kuin hurmaava sielunikin oh ah.

Anygays, hyppäsin asiasta jonnekin väärälle sillalle. Päädyin tosiaan kattelemaan maisemia yhdelle etelänhedelmäiselle rannalle keskellä tätä jotain (Barbarosson?) saarta ja hämmästelin ylimalkaisesti miten luonto voi näyttää samaan aikaan niin tutulta ja turvaisalta, mut silti kovin itsenäiseltä ja karulta. Musiikki soi ja kykin siinä kylmällä kalliotasanteella varmaan reilun tunnin, kunnes tajusin että mulla ei ollut mitään hajua siitä minne suuntaan mun pitäisi lähteä.

Tunnustan. Olin päissäni. Mutta en mielestäni onneksi ole sitä enää...

Päivä 8 - Harrastukseni

Hmmm. Tylsästi voisin varmaan sanoa että lyriikoiden kirjoittaminen on mulle aika suuri harrastus. Tai yleisesti olen harrastanut jonkinlaista kirjoittamista about yläasteikäisestä saakka. Mulla ei sinällään ole suurta innoittajaa, tai tyyppiä kenen tekstejä mä kovasti kunnoittaisin koska ne on niin tyrmääviä, mutta muhun yleisesti puree jos joku bändi tai artisti osaa olla olematta liian kliseinen, kuten että käyttäis sellaisia kuluneita tekstejä kuin "Sydämeni on kuin Titanic joka törmäsi jäävuoreen" "Ilman sinua olen vain haamu itsestäni" tai "Miksi minut jätit nyt niin yksin olen voih". Jotain... asennetta ihmiset KIITOS.

Adios~.

Elämä on jee n__n

Kirjoittaja: Aron.

Hauskaa ehtoota ihmiset! Tälle viikolle ensimmäistä kirjoitustani alkaisin tässä hiljakseen kirjoittelemaan, vaikka en oikein keksikään, mistä elämäni hienouksista tässä jaksaisin alkaa tarkemmin kertoa.

Ylimalkaisesti voin hyvin. Sikäli kuin tää asia on kertomisen arvoista mutta.... olen tylsä ja kerron sen silti. Elämä alkaa todellakin luistaa jo paljon paremmin sitten viime merkintäni, ydinturmasta on selvitty joten kuten vaikka tietysti edelleen olen huolissani kun en tiedä oman äidin olinpaikkaa... Toisaalta, emme ole yhteyksissäkään olleet ikuisuuksiin. Minun pitäisi ehkä saada kännykkä hankittua. Joko olen ilkeä ja pyydän sitä öö... olikohan se hieno sana työsuhde-etuutena... tai sitten marssin kauppaan ja ostan mahdollisimman yksinkertaisen mallin. Saatte haukkua palikaksi.

Huomasin pari viikkoa sitten että kevät taitaa tulla näille tienoitakin. Aurinko paistaa suurin piirtein aamusta iltaan, linnut lentelevät taivaalla (sehän olisi hassua jos ne maassa lentäisivätkin) ja pihalla kiljuu suurikokoinen porukka lapsia leikkimässä polvensa ruville. Kevättä todellakin on rinnassa, jos näin voi sanoa. Tekisi mieli olla vain pihalla aamuvarhaisesta auringonlaskuun, mutta koska en vieläkään ole ihan täydellisen painoinen (olen ollut ankaralla lihotuskuurilla viime syksystä, kun olin vähällä suunnilleen kuolla Izumin rappusille ravinnonpuutteeseen ja yleisen hype... hyperventtiilin.... eikun mikä se sana oli. Hyperventiiliin johonkin? Auttakaa tyhmää mäessä ._.), ja saan nopeasti auringonpistoksen ja päätäkin alkaa ikävästi särkeä, on tyydyttävä pienoisempiin retkiin. Onneksi on keksitty varjot. Tai siis että eihän niitä ole keksitty.. parempi kai sanoa että onneksi varjoja on olemassa o.o

Varsinkin viikko sitten oli varmaan yksi kevääni mukavimmista päivistä. Izulla oli vapaa duunista, eikä yliopistollakaan enää taida olla juuri mitään kun kaikki ovat kiireisinä krapulassa, joten lähdettiin reippaasti aamulla metrolla toiselle puolen kaupunkia katselemaan eläintarhan ölliäisiä. (Piti mennä jo suurin piirtein viime lokakuussa, kun täytin kakskyt.... kuulenko mie siellä naurua? Kaikenikäiset voi käydä hei eläintarhassa D: ) Oli tosi kivaisaa, sain jäätelönki ja kuulla että muistutan sitä laiskiaista mikä siellä yhdessä puussa lojui tosi lösössä asennossa. Mäki sua Izumi. Sit kun oltiin siellä käyty kääntyilemässä niin mentiin vielä kävellen vieressä olevaan ravintolaan ja siellä oli hirviän hyvää ruokaa o---o Mää otin jotain.... juustopastaa ja patonkia ja fetasalaattia. Oli nannaa. Pääsisköhän sinne töihin koemaistajaksi.. Sitten piti käydä vielä kaupassa ja illalla oli kivaa ku tehtii köyhiä ritareita ja kateltii pihalle ikkunasta onnellisesti ja oli lämmintä ja mansikkahilloa. Siit puuttu enää kynttilät ja loppuun ku alettiin nukkua ois voitu kirjoittaa että Happy end. Tsihi.

Minnuu väsyttää. Voisin... ottaa unoset ku Izumiki tulee vasta myöhemmin. Ainiijoo oli vissiin mun vuoro vielä kirjoittaa siihen ihme.... juttuun.

Päivä 7 - Rakkaus

Hmm en tiiä osaanko mää puhua tästä aiheesta. Mää olen toki ollut rakastunut (ehkä olen sitä tällä hetkellä, ehkä taas en), tai ainakin... luulen niin. Rakkaus on aivan saakelin iso sanana, mä en tosiaankaan hoe sitä joka päivä ympärilleni kaikille mahdollisille. Sen kasvamiseen menee aikaa, se ei synny päivässä, ei viikossa, ehkä kuukaudessa, mahdollisesti vuosien aikana. Rakkaus on yleensä kai aika tosi kaunista, mut siihen kuuluu niitä muitakin tunteita, niinku mustauskkaisuus, viha, kateus, häpeä, nolous, omistushalu, mitä kaikkia nyt onkaan. Kokonaisuudessaan se on kuitenkin asia jota kannattaa haluta ja hakea.

Feel as if I'm wasted.

Kirjoittaja: Oliver.

Arvatkaa kuka ei ole saanut sitä Constantinoa millään lailla kiinni. Arvatkaa kuka istuu tällä hetkellä tietopäätteensä takana vuodattamassa suuria surujaan näppäimistön kautta muiden päivää pahentamaan. Arvatkaa ketä harmittaa.

Se jota harmittaa on epätoivoinen. Surullinen, kettuuntunut, töiden kanssa rästissä eikä joka yö saa edes untakaan. Muutamalla kuvalla ilmaistuna sen olo on tällainen:

Mun pitäis tällä viikolla olla reippaana ja viimeistellä uusimman sarjispokkarini kansi... tullut taas sen verran strippejä väsättyä että kustannuspäällikkö ajatteli että voisi julkaista pokkariversion. En jaksa tosin vaivata sillä vielä päätäni. Onhan tässä vielä .. perjantaihin aikaa. Keskityn sen sijaan takomaan näppistä sopivan vimmatusti, ja kirjoittelen kaukaisemmille tutuilleni muihin maihi. (Jos ihmisiä kiinnostaa niin Aronkin on tällä erää vielä elossa. Onnellisena ja hymyillen elämäänsä tyytyväinen. Herttainen poika.) Asiasta jukkapalmuun, olis varmaan aika taas vastailla sellaiseen kysymykseen kuin että...

Päivä 6 - Suosikkielokuvani

Mun suosikkileffa on ollut ikuisuudelta tuntuvan ajan Edward Scissorhands. Tim Burton on sellainen ohjaaja, jonka produktiot on aina olleet lähellä mun sydäntä, ja hienoa näissä leffoissa on se että niissä on erilaisia teemoja. Tossakin leffas on samaan aikaan rakkaustarina, erakoitumista, yksinäisyyttä, paineita siitä että hyvääksyykö muut sut sellaisena kuin olet, ja ties mitä kaikkea. Oon nähnyt Edwardin varmaankin sellaisen yli kakskyt kertaa, ja vaikka se ton trailerin varassa onkin vähän sentimentaalista lässytiläätä, niin elokuvana se on tosi.... *inhottaa käyttää kyseistä sanaa* ihana. o.o

Tilanteen ja ajan väärinolemisesta.

Kirjoittaja: Hugo.

Tervehdys.

Tietopäätteeni Internet-yhteys ei ollut eilen kanssani sovinnossa, lienenkö kuormittanut sitä liikaa sitten viime aikoina koulutöideni ja vastaavien parissa. Sain jonkinlaista lisäaikaa tekstini muokkaamiseen, mutta olen lähiaikoina ollut niin väsynyt kaikkien kiireideni ja tapaamisten ja keskustelujen ym. vierailujen takia, että nukahdin raukeasti jo ennen iltayhdeksää, enkä siis viimeistellyt tekstiäni. Tässä se joka tapauksessa nyt tulee teille julkaistavaksi, omatuntoni jää vaivaamaan minua jos en tällä viikolla saa julkaistuakaan mitään.

Ajattelin vähän tällä merkinnällä kompensoida kirjoitustani, jossa mietin aikaa ja sen määritelmää. En ollut siihen tekstiin täysin tyytyväinen, joten toivon että tällä kertaa osaisin olla asiani kanssa johdonmukaisempi. Yhdistin aikaisempaan aiheeseeni nimittäin toisen määreen, paikan. Tarkemmin sanottuna liitin ne yhteen myös sanalla väärä. Tähtäimessäni oli siis, yleiskielelle käännettynä, puhua siitä miten voi olla väärässä paikassa, ja täysin väärään aikaan. Aluksi pohdin, voiko aiheesta saada kovinkaan paljoa irti, ja olen asiasta edelleenkin kohtuullisen epävarma, mutta ajattelin ottaa riskin.

Kertoisin tämänkertaisen tekstini elävän esimerkin kautta. Kuvittele, että saavut hivenen etuajassa tapaamaan ystävääsi tiettyyn klubiin. Et yleensäkään ole kovin ihastunut yöelämään, baareihin ja sen kaltaisiin, tai siihen että ympärilläsi on liian paljon vieraita ihmisiä. Kuitenkin ystävä on sinulle tärkeä, ja hän elää tällaisia paikkoja varten, joten olet kerrankin lupautunut näkemään hänet muualla kuin sinulle tutussa ympäristössä. Olet jo miltei klubilla, ja olet aikeissa kääntyä pois kun ymmärrät että inhoamasi artisti on pian esiintymässä siellä. Huokaiset kuitenkin syvään, saisit vielä haukut tai ainakin surullisen katseen perääsi myöhemmin, jos et olisikaan paikalla. Huokaisten luovitkin siksi tiesi jonossa lopulta sisälle, ja haet katseellasi mahdollisimman näkymätöntä ja turvallista paikkaa. Hetken väkijoukossa luovittuasi saavut itsellesi sopivaan paikkaan, ja jäät odottamaan että ystäväsi löytää sinut.

Istut paikallasi tyynenä ja kohtuullisen rauhallisena, koettaen olla liikoja hermoilematta sitä missä ystäväsi viipyy. Luulet kaikkien tuntemattomien katseiden kohdistuvan sinuun, eikä minnekään muualle. Aivan kuin olisi ainoa asia, mikä siinä tilassa ja tilanteessa ei tunnu sopivan kuvaan. Ja oikeassahan nuo katseet ovatkin. Et sinäkään koe tänne kuuluvasi. Siksi tuijotatkin mahdollisimman vakaasti ja äänettömänä edessäsi olevaa tyhjää pöytää, et viitsinyt mennä tilaamaan tiskiltä juotavaa ennen kuin ystäväsi tulee. Hermostuneisuus sisälläsi kasvaa, kun kellon viisarit matelevat eteenpäin miltei kiduttavan hitaasti. Lopulta tarjoilija päätyy luoksesi, ja aluksi luulet hänen uteliaan katseensakin kysyvän että mitä sinun kaltaisesi ihminen tekee tällaisessa paikassa, teidän vuoronne viettää aikaa täällä oli silloin viime viikonloppuna bingon merkeissä.

Mietit että karatako siinä välissä, ottaa käyttöön tuttu strategia jo varhaisilta kivikauden ajoilta ja laittaa jalkaa toisen alle juoksun muodossa. Onnistut kuitenkin yli-inhimmillisillä voimilla puhumaan itsellesi kokiksen, jotenkinhan aikaa oli saatava kulumaan. Tarjoilijan mentyä olet taas yksin noiden satojen katseiden alla.

Olet istunut yksin jo vartin. Vai pitäisikö sanoa, vasta vartin? Aikaa tuntuu kuluneen jo liiaksikin, tai sitten kaikki katseet, tuo korviasi pahoinpitelevä musiikki, tai hermostuksesi siitä miten ystäväsi ei ole täällä vielä, tuntuvat lisäävän kelloon liikaa minuutteja, lisää minuutteja joita ei todellisuudessa kulukaan. Muistat vasta nyt tulleesi paikalle tosiaan etuajassa. Olit luullut aikatauluttaneesi tilanteen hyvin, mutta väärään osuit. Aikatauluttaminen on yleensäkin kovaksissa sidoksissa siihen, onko oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Aina se ei aikataulusta riipu, mutta on tämä silti huomioon otettava.

Vilkaiset kelloon. Olet vilkaissut sitä viimeksi minuutti sitten, ja ihmetteletkin miten nopeasti aika on tällä kertaa eteenpäin vierähtänyt. Menee muutama minuutti lisää ja saat kokislasisi eteesi. Hoidat maksun kiittäen, ollen oikeasti tyytyväinen siihen että sinulla on jotakin muuta tekemistä kuin odottaa ja tuntea katseet selässäsi, oli niitä tai ei. Juoma tavallaan kääntää tilanteesi olemaan hetkeksi oikeanlainen: sinulla on jotain tekemistä, et ole yksin hukassa, ja sinulla on tavoite joka liittyy tähän tilanteeseen vaikkei se tällä hetkellä tunnukaan sinulle oikealta. Päätät lopulta, viiden minuutin kuluttua, ettei aio odotella ystävääsi enempää kuin kymmenen minuuttia. Hän tietää sinun olevan täsmällinen ja herkkä uusille asioille, varsinkin jos niihin liittyy ihmispaljoutta tai kovaäänistä hälinää. Tästä olet kiitollinen.

Olosi huojentuu hetken päästä tavattomasti, kun tutkit väkijoukon kirjoa miltei jo ahdistunein silmin harkiten vakaasti poislähtöä, ja samassa ystäväsi seisookin vieressäsi kiivaasti puhelimeen jotain selittäen jotakin sydämeltään. Hämmennyt, muttet ehdi liiaksi muuttua eläväksi kysymysmerkiksi kun hän jo laskee puhelimen kourastaan suoden sinulle kiitollisen hymyn, pahoitellen että on myöhässä. Pelkästään se, että ystäväsi on viimeinkin siinä kanssasi, etkä ole yksin näiden kaikkien ihmisten katseiden maalitauluna, tuntuu rentouttavan tunnelmaa muutaman asteen, ja aivan kuin kaikki ihmiset eivät katsoisikaan sinuun epäillen. Olet muuttunut massaksi, kun et enää olekaan yksin. Olitpa siitä kiitollinen tai et.

Yhden asian tämä tilanne olisi ainakin minulle opettanut. Nimittäin uskoa itseensä, niin typerältä kuin se kuulostaakin. Ainakin silloin kun itse sitä käytän. Joka tapauksessa, tuollainen kokemus palkitsee, ja työhän tekijäänsä kiittää. Tilanteen kehittyminen opetti kantapään kautta, että vaikka ihminen saakin tehdä virheitä, ja niitä tekeekin, halusi tai ei, niin on lopulta järkevämpää jättää ne virheet, mitä tietää voivansa tehdä, kokonaan pois virhe'budjeteistaan', jos näin voi sanoa. Totuus on kuitenkin se, ettei tilanteita voi ikuisesti paeta. Välillä ne on otettava hallintaansa.