Hiljaa hyvä tulee.

Kirjoittaja: Hugo.

Tenttikausi tuli ja meni. Arvosanatkin siinä tulivat, ja tästä eteenpäin on taas kuljettu normaalilla järjestelmällä joka on koulussa toiminut varmaan yli kaksisataa vuotta - aloitetaan uusi jakso jota seuraavat uudet tentit ja muut kouluun liittyvät tehtävät. Kun kellon rattaat tällä tavalla vallan mallikkaasti pyörivät, niin kukapa sitä menisi muuttamaan hyvin öljyttyä koneistoa hajaäänillä?

Jokaisella oppilaallahan on myös oma osansa tässä suuressa 'kellokoneistossa', eli heiltä edellytetään tiettyjä velvollisuuksia koskien heidän opintojaan ja ylimalkaista suhtautumista koulun omaisuuteen, sääntöihin, normeihin, ihanteisiin ja rajoihin. Itse ainakin koen, että oma käyttäytymiseni ja omaksumani koulussa käyttämäni asenne vaikuttaa paljon siihen, millainen ilmapiiri koulussa vallitsee. Pidän siitä, että asiat tapahtuvat hiljaisesti ja luontevasti, ilman häiriötekijöitä aivan kuin ne olisi luotu ja tarkoitettu kulkemaan niin kuin ne kulkevat.

Tästä hiljaisesta etenemisestä tänään jakaisinkin pari ajatusta, tai no, jos aivan tarkkoja ollaan, niin yritin tällä edeltävällä johdannolla luoda aasinsillan aiheeseeni - hiljaisuus. Suvaitsen antaa itselleni luvan leikkiä ajatustenlukijaa, ja olettaa että kun ruudun takana muutama sekunti sitten, juuri nyt, ja toivottavasti vielä hetken päästä luet tätä kirjoitelmaani, päässäsi ei ole täysin hiljaista. Sen sijaan jokin pieni kertojaäänen tapainen, olipa se sinun äänesi tai jonkun muun, lukee tätä tekstiä ääneen ja suodattaa sen sinun aivoillesi ymmärrettäväksi tekstiksi. Tämähän on toki vain hypoteettistä, täysin oletukseni varaan laskettu perustelu.

Hiljaisuuteen voi suhtautua monella eri tapaa. Yksinkertaisimmat niistä lienevät kolme eri tunnetilaa, rauhan, pelon ja turvan. Hiljaisuuden kokeminen riippuukin täysin henkilöstä - siitä, miten hän itse haluaa kokea hiljaisuutensa ja miten hän sitä haluaa niin sanotusti käyttää tai toteuttaa. Itselleni näistä tutuin hiljaisuuden kokemismuoto on rauhan tuntu. Mikään ei rauhoita itseäni pitkän opiskelupäivän jälkeen (yli kuusi tuntia yliopistoilla, ja luentojen välissä kovinkin pitkät tauot joilla saa kuulla melusaastetta suun, silmät ja korvat täyteen) enempää kuin se, että voin viimeinkin hetkeksi heittää laukun harteilta, sulkea oman soluhuoneeni oven ja kuunnella miten en kuule oikeastaan mitään. Hetki on lyhyt ja koruton, eikä siinä tapahdu mitään erikoisempaa, mutta se rauha, mikä siitä hetkestä kumpuaa, saa mielen tyyntymään nopeammin ja yksinkertaisemmin kuin mikään muu.

Toki hiljaisuus voi myös luoda turvallisuutta ja sen tuntua. Esimerkkinä eräs lapsuudenystäväni ja muisto hänestä: Olimme kerran todella monta vuotta sitten yhdessä kävelemässä vilkkaalla torilla. Ystäväni on aina ollut monisanaisempi kuin minä (keskusteltaessa), eikä meillä kumpaisellakaan ilmeisesti ole valittamista tästä tilanteesta. Toinen puhuu, toinen kuuntelee, ja hiljaisuus puheen välissä ei ole kummallekaan ongelma.

Kuitenkin, kun astelimme kahdestaan välittämättä juurikaan siitä, keitä muita torilla oli, hän äkkiä melkein aggressiivisella otteella tarttui sormillaan omasta ranteestani kiinni ja sanoi äänellä jollaista hän harvemmin nykyäänkään käyttää minun kuullessani, että meidän olisi lähdettävä torilta jonnekin hiljaisempaan paikkaan. Suostuin empimättä tai vastaansanomatta, oikeastaan täysin hiljaa ja niin lähdimme muutaman sadan metrin päähän torilta. Siellä päin eteni pienimuotoinen lenkkipolku ja kuljeskelimme sitä eteenpäin jotkin matkaa, kunnes ystäväni pysähtyi, kohotti katseensa jonnekin puiden suuntaan ja jäi katselemaan sinne hiljaisuuden vallitessa. Minä en tohtinut häiritä, enkä kauaa joutunutkaan olemaan epätietoisuuteni kanssa kahden kun hän avautui kertomaan miksi halusi kiireesti eroon tilanteesta. Hän oli saanut pienimuotoisen paniikkikohtauksen toripaikalla, paikalla oli aivan liian paljon tuntemattomia ihmisiä. En voinut ensin uskoa ystäväni sanoja. Hän on yksi sosiaalisimmista tuntemistani ihmisistä (hyvä on, myönnettäköön, joita ei paljoa ole), ja tieto siitä ettei hänkään ole vallan ihastuksissa jokaiseen tilanteeseen jossa ihmisiä on, hämäännytti minua. Hän lisäksi lopuksi kertoi minulle, miten hiljaisuus auttoi häntä lopuksi rauhoittumaan. Hänelle tunne siitä, että tilanteesta voi paeta jonnekin rauhallisempaan paikkaan hengittämään, oli tarpeeksi sillä hetkellä. Antaisin itselleni luvan todeta jälleen että tämä todistaa esittämäni arvion todeksi.

Toki on aina olemassa se mahdollisuus, että hiljaisuus ahdistaa tai pelottaa ihmistä. Kauhu-tai jännityselokuvissa tätä elementtiä käytetään kovinkin usein, vaikka tunnustan että itse en ole kyseisten genrejen kovinkaan suuri ystävä. Hiljaisuudella saadaan kuitenkin yllättävän paljon syvyyttä pelottavaan tunnelmaan. Varsinkin, jos leikkaus ja ääninauha sekä kuvaus täydentävät toisiaan... Mutta nyt soljun sivupoluille. Pahoitteluni. Pelkoa ja ahdistusta aiheuttavat hiljaisuudet eivät kuulu yleisesti omiin hiljaisuuden tyyppeihini, joten en kovinkaan syvällisesti osaa niitä miettiä. Kuitenkin, jokaisella lienee ne hetkensä, kun tuntuu että hiljaisuus kääriytyy tajunnan ja tilan ympärille kuin painostava, liian raskas tumma kaapu, eikä tunteesta olekaan kovin helppoa päästä eroon. Pelottavalla hiljaisuudella on kuitenkin toki toivonsa päästä kohoamaan taas miellyttäväksi hiljaisuudeksi, jos ahdistuksen aiheuttajan onnistuukin karkottamaan. Ahdistuksen tunnetta voi pyrkiä häätämään itsestään kehittämällä mielekkäämpää tekemistä, opiskelulla, aivojen täydellisellä tyhjentämisellä kaikenlaisista pelonaiheista - siirtää katse valoa kohti, kuvaannollisesti.

Kokoaisin vielä muutaman yksittäisen ajatuksen hiljaisuudesta ja siitä, millaisena itse sen koen ja mitä kaikkia mielikuvia ja tuntemuksia vain yksi pieni hiljaisuus voikaan ihmisessä aiheuttaa. Kokonaisuutena itse ajattelen, että hiljaisuus on erittäin laadukas tehoste, tehokeino, muiden funktioiden kanssa toimiva valinta tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hiljaisuuden laatu ei toki aina voi olla yhtä tasokasta. Toisinaan se voi sijoittua täysin väärään paikkaan, esimerkiksi jonkinlaisessa haastettelu-tai tenttitilanteessa, jossa puhuja voi joutua hämääntyneeseen asemaan kun hiljaisuus täyttää oman suun väärällä hetkellä ja sanat eivät vain kykene tulemaan ulos. Missä tilanteissa hiljaisuutta voi sitten pitää miellyttävänä? Varmaankin muutama lukija tuntee sanonnan "Ystävien kanssa vaikeneminenkin voi toisinaan olla kultaa." Sellainen hiljaisuus, jota hyvin läheisten ihmisten kanssa jakaa, ei välttämättä ole pahasta, jos sekin tapahtuu oikealla hetkellä. Liiallinen puhuminen vain rakentelee hataria siltoja tilanteeseen, jossa ei välttämättä tarvitse rakentaa mitään suurta. Toisinaan vaikeneminenkin on tosiaan kultaa.

Minä koen hiljaisuuden tavaksi luoda maailmaa, tai maailmoja. Mielestäni on ihmeen ihastuttava ajatus, että vaikkapa pelkällä silmien sulkemisella, pään tyhjentämisellä tai vain paikallaanjäämisellään voi luoda mielikuvia jostakin suuremmasta kuin esimerkiksi omasta olemassaolostaan. Tärkeää näiden maailmoiden ja mielikuvien luomisessa lienee se, ettei mikään häiritse hiljaisuuden keskellä tapahtuvaa huimaavaa aivomyrskyä. On asetettava itsensä sellaiseen tilaan, mihin voi keskittyä uppoamaan, jotakin minne voi kääriytyä oman mielensä sisään ja ihmetellä vain, mitä kaikkea hiljaisuudenkin keskellä voi omista aivoistaan löytää.

Ka-CHINNN-ga.

Kirjoittaja: Achu.

Mmmäpä osasinkin muuttaa tätä ulkoasua! In your face Aron, ku sä et yksin osaa edes kuvaas lisätä. Nyt kun kerta istuit siihen tuijottelemaan uusinta luomustani, pidä takamus vielä hetken aikaa penkissä ja keskity kuuntelemoon ku mä kerron jottai täst uuesta kuossista.

Meill' on ensi viikolla tulossa keikkaa Venäjällä asti, ja alunperi oli vissii ajatus et mä hoitaisin tän merkinnän venäjän kielellä, tai niil kurillisil kirjaimilla vai mitähän ne nyt olkoot, mut koska venäjäläiset vain ois ymmärtäny mun pälinää sillooin ja ja ne jotka opiskelee venäjää tietteskin, kanssa.. Kunnia heille mut musta mä en nyt osannut valita sitä tuolta valikoista. Ainoo mitä mä osaan venäjän kielellä kertoo on mitä mulle kuuluu ja kuinka paljon vuotta mä oon. Ainnii. Mun piti ulkoasust jakaa pari sanaa.

Ihan selvää visiota mä en tielle osaa jaella. Mut venäjämeininkiihin mä tällä pyrin, ja aattelin et ornamenttimaisuus ois jotain mitä venäjäläiset vai onkse venäläiset, tykkää käyttää. Nii ja sit ku viimeks kävin olemassa täällä (oli kaunis hotelli, aiheutettiin viemärien tukkeutuminen plus revittiin parit lakanaiset muun muassa), nii oli joku Lilan värin festivaali tai joku sellane ja siellä oli iloisia ihmisiä paljon ja melleki ripustettiii kaikkia viirejä päähän ja huiveja ja kaikki tanssi, soitti epämääräistä musiikkia ja kaikkialla liehu viirejä lisää missä loisti sateenkaariii. Oli tervetullut olo heti ensimmäisenä iltana jopa enne keikkaakin jo..

Ja no ööö.... derp jee. Osaisinpa mä laulaa jonku muun venäläisen biisin ku sen ikuisen Kaalinkkammaljaan. Mut innoissani voin sanoo oottelevani sitä keikkaa missä me tullaan soittamaan. Pitää asua ainakin kehitellä vielä ja wwiiiuuhhsshh vaikka mitää!

Oho mun viikko loppuuki tähän päivään. Schaibaaaaaa. Mua tapaa seuraavilla viikoilla ympäri maailmaa, listas tais oleilla ainaki Venäjä, Ruotsi (pffhahaha), Norja, siitä Ranskaan ja Saksaan, ja sit oli jotain paikkoja tuolla Majorkkojen ja Las Palmasien seudulla. Espanjassa oli pääkeikka ja muita en muista kunnolla. Reitillä en jaksa aatella ku soittamista, hei. Niin ja lyriikoita. Niitä pitäis kehitellä lisääkin . . . missä inspis, haluaako joku antaa sen numeron niin varaisin ajan inspisterapiaan...

Ketuttaa, väsyttää ja on niin mahtavaa.

Kirjoittaja: Achu.

Hyvää iltaa arvoisat ihailijani ja muut vähäpätöisemmät ihmiset. Tämäniltainen sijaintimme näyttääkin lintuperspektiivistä suurin piirtein tällaiselta:

New York, New York, New York. Paikka jossa unelmien sanotaan olevan mahdollista toteutua, paikka jossa rotat valloittavat kadut viimeistään vuoteen 2065 mennessä liian suurella väkiluvullaan, ja ennen kaikkea, paikka missä Broken Ornament heittää tänään keikkaansa. Paikan nimi oli joku älyttömän kuuloinen, mutta sen verran muistan että kunhan täältä selvitään pois jossakin kunnossa, niin huomenna suunnataan virittämään kamojamme johonki Viper Roomiin. Turistiahan täällä nyt ei kukaan uskottava rocktähti uskalla tai haluakaan leikkiä, ja miksi haluaisikaan kun backstagelta meitä kuskaillaan saman tien mitä mahtavimpiin paikkoihin pitämään hauskaa koko loppuillaksi, yöksi, aamuun asti! Okei tää kuulostaa nyt ihan siltä kuin tätä olisi kirjoittamassa joku kolme euroa tunnilla tienaava kusenkeltaisen lehdistön lemmikki joka haluaa jakaa kaikki kokemansa ihanuudet kaikelle kansalle, ja päteä sillä miten hänen elämänsä on suoraan kuin kauniista kiiltokuvasta, mutta pitäkää mielessä:

Kaikkihan meistä haluaa ryypätä ja nauttia hohdokkaasta elämästä!!

Meidän keikka on alkamassa tunnin päästä, ja odotellaan nyt onnesta ja innosta kihisten backstagella. Leellä taitaa tosin olla vielä ongelmia puhelimensa kanssa, tai jonkun kanssa sen välityksellä, Clyde on kuin viilipytty niin kuin aina, ja Miriam ilmeisesti on päissään. Mutta ei murhetta, ainahan se osaa soittaa. Achu on sitten tämä himodatis, jolla on tarve jakaa kaikki hienous kaikille. Tosin voisin kuluttaa vähän hermojani yhdellä sätkällä ja parilla lasilla epämääräistä ilmeisesti virvokkeiksi tarkoitettua vissyvesivotkaa. Loppuillaksi voitte jäädä maistelemaan seuraavaa:

Walking through the street

the leaves are turning red

Summer's gone, everything's gone

Your scent is gone.

Phone has been quiet

for two weeks.

Is this the end of line for us?

Can't say that it's too hilarious.

And my head feels like exploding

It's all because of yesterday

all because of desperation, imagination

building up from drops of jealousy.

'Honestly, sincerely, truly yours'

looks like we broke those vows and talks

I'm not searching or hoping apologies

not anymore.

And sweetheart, that pistol I bought

is just for my security.

Viesti suoraan Japanista.

Kirjoittaja: Aron.

Pääsinpähän viimeinkin koneelle joksikin aikaa. Sähköt ovat pelailleet täällä Tokion alueella ihan miten sattuu, mutta Izu on onnistunut arvioimaan, milloin hänen kämpillä suunnilleen alkaa sähkö toimia, ja milloin se katkaistaan. Minulla on aikaa suunnilleen tunti, jota en ajatellut tosin käyttää edes kaikkea. Tulee vielä laskua.

Koetan jaksaa kirjoittaa teille sen verran kuin osaan tapahtumista omalta kannaltani kertoa. Pyysinkin jo Javieria välittämään viestiä että olin osana aika suurenlaista kriisitilannetta (tieto vain on näemmä virrannut monen ihmisen kautta, huomaan ;) ), kriisiä, jollaista ei ihan joka päivä satu. Okei en ole siis mennyt naimisiin, edelleenkään koska Izumi on sitoutumiskammoinen ja avioliitto varmasti sanana kammottaa häntä (ja tuota ette sitten kerro hänelle. se oli vitsi. owo). Mutta taifuuni - apua ei, se oli tsunami.. vai oliko - tosiaan iski Japaniin. Itse olin ihan normaalisti touhuamassa omiani, piirtelemässä Izumin kämpillä kun Izu sitten äkkiä rynni sisään ja näytti ei-niin-huolettomalta mitä yleensä. Kerrottuaan mitä oli päässyt tapahtumaan, ydinvoimaloiden räjähtelyt ja tsunami ja mitä kaikkea olikaan tapahtunut, hän tyyntyi ihan hetkeksi. Saattoi tosin johtua siitä röökistä mitä hän poltteli.

Minä en jaksanut hirveänä vielä siinä välissä meidän takia kamalana panikoitua, ongelmahan oli sentään kohtuullisen kaukana Tokiosta missä me elelemme. Izu on kuitenkin panikoivaa tyyppiä katastrofien hetkellä. Savukkeen loppuun saatuaan hän kuitenkin näytti selkiyttävän ajatuksenkulkuaan hetken, tuumasi sitten ettei meillä ehkä vielä ole kiirettä evakuoida itseämme, ja rohkenin olla samaa mieltä. Loppuilta menikin melkolailla hiljaisissa tunnelmissa, television äärellä katsomassa mahdollisia uusia uutisia mitä aiheesta oli saatavilla. Tunnustan, että sisimmässäni, vaikken sitä viitsinytkään näyttää, minua pelotti.

Tuossa alkuviikosta alkoivat Tokiossakin sähköt sitten takkuilla. Saimme edellispäivänä tietoa, että Japani alkaa säännöstelemään sähkönjakeluaa, ja että sitä toimitetaan tilanteen ollessa kriittinen vain tietyin väliajoin koko Japaniin. Ilman sähköjä oli ankeaa, mutta niin kauan kuin kaupasta sain kynttilöitä, taskulamppuja ja retkikeittimiä, ei ollut nälänhädän paikka. Izu taisi tosin vaihteeksi olla huolissani painostani. Vaikka sitä on tullut reippaasti yli neljä kiloa lisää sitten syksyn, näyttää hän huolestuneelta. Luulisi tajuavan ettei kriisitilanteessa minullakaan ole aikaa ajatella vain omaa parantumistani. Monesti olen pyytänyt häntä ajattelemaan mieluummin sitä, miten huonot olot tuolla Honshulla olevilla kriisin todellisilla uhreilla onkaan.

Uutispimento on ollut ehkä kamalinta tässä tilanteessa. En yhtään tiedä, missä kaduilla elävät kaverini majailevat tällä hetkellä, mikä on tilanne kokonaisuudessaan tällä hetkellä, ja milloin tämä loppuu. Uhrien määrä on joka tapauksessa aivan valtava, viimeksi kuulimme radiosta luvun nousseen yli viiteen tuhanteen (siitä en muista, oliko se kuolleiden vai kadonneiden määrä). Itse toivon vain kovasti, ettei tämä tilanne huonone tästä aivan kamalasti, vaan alkaisi kohota parempaa kohti. Tiedän, lapsellista, mutta Izulta olen oppinut ettei tämän tilanteen tai sen suhteen, mitä sanoja sen suhteen käyttää, tarvitse olla kovin korupuheinen. Toivon parasta, varaudun pahimpaan.

Izulla on katsottavaa sähköpostistaan, joten lopetan tältä erää. Koska olen positiivisen ajattelun miehiä, toivon että tämä kriisi viimeistään 4 viikon päästä, kun itse olen taas kirjoitusvuorossa, olisi vähän parempi. Sekä Japanin, uhrien, näiden ystävien, että koko maailman kesken.

-Aron.

Raporttia kamun puolesta.

Kirjoittaja: Lee.

Konnichiwa.

Yup, that's me. Lee Shimura Broken Ornamentista. Ja kyllä, teksti jota tästä luette, on tekstiä jota minun sormeni ovat taiteilleet minun oman laptopini näppäimistöllä. Kyllä. Ja minä olen tuossa kuvassakin. Mutta koettakaa olla välittämättä paljoa tästä asiasta, olen kaverin asialla enemmänkin.

Kuten varmaan kaikki asiaan perehtyneet tietävät, on Japanissa sattunut vakavanpuoleinen luonnonkatastrofi. Taifuuni on iskenyt ja tehnyt tuhojaan siinä määrin, että luultavasti ainakin kaikki japanilaiset ja suuri osa muuta maailmaa ovat kauhuissaan. Tuhot ovat olleet massiivisia, sitä voitte tarkastella paremmin täältä. Yleinen kriisitila on päällä edelleen, ja uskon että tämä paniikki tulee kuohumaan vielä pitkänkin aikaa.

Mutta en tullut tänne leikkimään uutisankkuria, suurimmat pahoitteluni siitä. Tämä ei silti tarkoita ettenkö olisi huolissani tilanteesta ja kaikista ihmisistä, jotka siihen ovat yhteydessä ja kärsivät. Perimmäinen ajatukseni tämän ilmoittamistekstin pohjalla oli ilmoitella teille Aronista, jonka olisi tällä viikolla ollut tarkoitus kirjoitella merkintää. Nyt mennään ainakin oman kalenterini mukaan keskiviikossa ja hän ajatteli että täällä saatettaisiin olla peloissaan. Aron kun asustelee Japanissa. Ei sentään siellä, missä tuo pahin purkaus sattui, tai näin olen ymmärtänyt, vaan melko keskiosassa Japania jonkun miekkosen kanssa. Tieto on meillä kulkenut tämän viikon aikana taholta toiselle (infoa on mennyt mm. korelais-japanilaisen Javin kautta Iso-Britannian Oliver Synopsiksen ja Constantino Frostin kautta sekä Achulle Jenkkeihin että Achun kautta minulle, joka sitten kirjoitin tämän teillekin.)

Lähinnä ilmoitusasiani tässä oli siis, että sekä Aron että hänen kuulema-kovin-ihastuttava poikaystävänsä ovat kyllä turvassa, mutta että tietoliikenneyhteydet Japanissa päin ovat aivan päin prinkkalaa suurten ydinvoimaloiden purkautumien jäljiltä. Mutta kyllä Aron palaa vielä takaisin. Toivon että tilanne alkaa piakkoin parantua, hän saa sitten kertoa itse paremmin millaisia kokemuksia ja tunteita on tämäkin hänessä herättänyt.

Rakastakaa mua ja Broken Ornamentia, tulkaa keikoille. Rakastakaa toisianne, tulkaa yhdessä meidän keikoille. Heha. Jaksakaa ihmiset.

-Lee Shimura.

Oh bollocks.

Kirjoittaja: Oliver.

Joo, oon mä elossa vielä.

Tiedostan, oon ollut tällä viikolla ylimaallisen laiska. Ja väsynyt kaikkeen. Ja inhottaa enkä saa öisin kunnolla unta, eikä kahvikaan välttämättä auta mua enää aamuisin. Ja kun oon vaan ajatellutkin että mun pitäis piirtää mitään vapaa-ajalla, mulla on tullut niin ärripurrikiukkusekoaminen, että siitä piirtämisestä ois syntynyt silkkaa katastrofia ja mun hiusten repimistä. Mitä en tosiaankaan haluaisi harrastaa kaiken kasvattamisen ja kiroilun jälkeen.

Perimmäinen syy mun kireisiin hermoihini on baarielämisten jälkeiset aamut, joina mä en jaksais (tämä tosin nyt on sallittavaa imo) ees elää, ja koska se eläminen pitää kuiteski hoitaa, niin siihen meneeki sit kaikki energia. Töihin mä en ole jaksanut hirveenä poiketa, pari tuntia päivässä, parisenkymmentä strippiä lehtien sarjakuviin ja päätoimittaja kiittää, jos on kiittääkseen. Pokkarit onneksi hoituu samalla kun stripitkin. Koska töissä siis on näinkin apaattista, uuvuttavaa meikäläiselle, on sanottava etten mä vapaa-ajalla oo sit puuhannutkaan sitä sarjisblogikamaa mitä tänne piti julkasta. Plus skannerista taitaa olla värit lopussa ja mun palkkatili huutelee sellaista plus kahtakymppiä, ja ties milloin seuraavat maksut on tulossa. Laiskoja ihmisiä kaikki britit ketä tunnen, ei oo kiva.

Väsyttää mua toinenki asia. Tapasin yhe ukkelin baarissa tos keskiviikkon, ja pidin sitä hemmetin jeesin oloisena miehenä. Okei myönnän, olin ottanut pari neuvoa antavaa sitä ennen ja olo oli juuri sellainen kuin voi olettaa, jos meikäläinen asioi baarissa. Nostetta elämään, niin sen täytyy olla sanon mä. Mut me vietettiin siinä ihan mukavia hetkiä.. Hetkonen lukeekoha tätä blogia alaikäiset. *sensuroitua toimintaa josta voin kertoa sitten kun ne alaikäiset on vähän vanhempia. Aina voitte kysellä jälkikäteen mitä tapahtui* Torstaiaamuna mulla sitten olo oli kuin torvisoittokunnan tuuballa, jota oli edellisiltana pärryytetty ihan liian lujaa ja kovaäänisesti, ja kaiken päälle arvoisa mies oli ottanut hatkat ilman että kehtasi mua sitten herättää. Pahus vieköön kun oli herrasmies. Toivon että se ilmaantuu samaan baariin vielä myöhemmin että saa kuulla kunniansa. Kiitos luojalle sukkelakielisyydestäni.

Pakko mennä takas nukkumaan . . .

-Oliver.

Miksi klikit?

Kirjoittaja: Hugo.

Voisin tämän viikonlopun tapahtumien seurauksena kirjoitella viimeisen merkinnän tämän viikon osalta aiheesta, joka kyllä on itseäni koskettanut tässä lähiaikoina, mutta joka on niitä aiheita mistä en tarkalleen osaa taaskaan selittää kovinkaan jämeriä faktoja. Tahdon kuitenkin hieman paikkailla edellisen tekstini kankeita ajatuksia vähän tasokkaammalla tekstillä, saa nähdä tuleeko tästä sitten mitään rationaalisempaa.

Olen miettinyt klikkejä. Tälle sanallehan on useita muitakin nimityksiä, mutta otan nyt vapauden olla hieman harhateillä sivistyksellisestä sanastosta (hyvitän sen kyllä moninkertaisesti kun tenttikausi alkaa), ja puhua enemmän yleiskielellisin termein. Klikit varmaankin ovat tuttuja monelle minunikäiselleni, tai minunkaltaisilleni opiskelijoille tietynlaisissa oppilaitoksissa. Sisäoppilaitoksessa olen havainnut klikkejä enemmän kuin riittämiin. Klikkejä on monenlaisia, ja klikit voivat jakaantua vielä uusiin klikkeihin. Yleisestihän klikillä tarkoitetaan jotakin ihmisryhmää, jolla on samankaltaisia intressejä, ihmisiä, jotka ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa sekä ihmisjoukkoja, jotka tekevät yhteisiä ja heitä yhdistäviä asioita yhdessä ryhmässä.

Klikkiä sanana käytetään mielestäni nykypäivänä enemmän juuri koulumaailmassa kuin missään muualla. Sana klikki nimittäin voisi kuulostaa oudolta esimerkiksi työelämässä tai perhesuhteita pohdittaessa, vaikka näilläkin sarakkeilla klikkiytymistä on havaittavissa eri sukuhaarojen tai työpaikkatehtävien muodoissa. Mutta klikit itsessään kuuluvat koulumaailmaan. Omassa koulussani en ole voinut olla välttymättä erilaisten klikkien kohtaamisilta. Koulussani on suurin piirtein kolmisentuhatta oppilasta, ja ikäjakaumakin on suuri, noin 14-vuotiaista 21-vuotiaisiin. Koulu yhdistää siis sekä ylemmän että alemman tutkinnon suorittavia oppilaita. Itse kuulun niihin, jotka suorittavat jo toiseksi viimeisen vuoden opintojaan.

Huomattavimmat klikit koulussa jakautuvat enimmäkseen tämän ikäjakauman perusteella. Useimmat nuoremmat, noin 14-16-vuotiaat viihtyvät parhaiten yhdessä, heillä tuntuu vielä olevan hakusessa se, mitä he elämältään hakevat, mikä toisaalta tuossa iässä on mielestäni ihan suvaittavaakin. 16 ikävuoden jälkeen alkaa ikäjakaumaklikkiytyminen hieman sirpaloitua, mutta se on silti havaittavissa taustalla. Useat 17 vuodesta ylöspäin olevat tiedostavat jo sen, mitä heistä on aikuisina tulossa, mitä heidän on tehtävä päästäkseen omaan, henkilökohtaiseen tavoitteeseensa, ja miten paljon he saavat luistaa opintojensa aikana. Lyhyesti sanottuna tämä tarkoittaa sitä, että heillä on varaa myös tarvittaessa vaihtaa vapaalle, eivätkä he täten uhraa kaikkea aikaansa kallisarvoisille opinnoille, joita minä ainakin pidän suuressa arvossa.

Toki ikäjakauman vuoksi on myös (karkeasti sanottuna) sekä hyviä että pahoja klikkejä. Hyvissä klikeissä ollaan sosiaalisia, hyvätapaisia, ei syrjitä muita ihmisiä tai klikkiytymiä, ja ollaan mahdollisimman 'epäklikkimäisiä', eli toisin sanoen, klikki on olemassa mutta siitä ei ensisilmäyksellä näe, että se olisi jonkinlainen klikki, ja vaikka klikki olisikin, niin se ei olisi pahansuopa tai paheksuttava klikki. Näiden klikkien vastakohtia sitten ovatkin nämä pahat klikit. Joukkiot, jotka harjoittavat henkistä ja/tai fyysistä väkivaltaa, puhuvat toisista klikeistä pahaa ilman kunnollista syytä, tai aiheuttavat pahennusta omalla käytöksellään. Tällaiset klikit ovat pahaksi sekä itse työyhteisölle, että sen jäsenille. Osalle voi jäädä syviäkin arpia erilaisista solkkauksista, mitä huonot klikit aiheuttavat, tai sitten 'vain' pitkäaikaiset kaunat siitä, mitä nämä klikit ovatkaan tehneet.

En tunnusta itse kuuluvani minkäänlaiseen klikkiin. Korkeintaan kaikkien opiskelijoiden muodostamaan klikkiin (toisaalta sellaiseksi oppilaskuntaa itsessään ei voi määritellä. Klikit ovat nimittäin yleisesti pieniä, korkeintaan muutaman kymmenen jäsenen kokoisia ryhmiä), tai sitten muutamaan klikkiin, jotka muodostan muutaman muun kaltaiseni opiskelijan kanssa. Mutta kutsuisin tämänkaltaisia joukkioita ennemminkin yksinkertaisesti opiskelijaryhmiksi, tai kanssaopiskelijoiksi. Klikkiytyminen on minulle jonkinasteinen kirosana.

Hyvää yötä ja tapaamisiin.

-Hugo.

Jos kellot voisikin seisauttaa.

Kirjoittaja: Hugo

Pahoitteluni etten tällä viikolla ole saanut vielä minkäänlaisia raportteja merkittyä tänne muistiin. Tenttiviikko lähestyy päivä päivältä, enää kaksi ja puoli viikkoa aikaa lukea loppuun asti kolme miltei 800-sivuista opusta. Onnekseni menen jo kuitenkin kaikissa reippaasti yli puolenvälin, ja jos nyt jatkan samaa lukutahtia mitä tähänkin päivään mennessä, olen suhteellisen varma että saan kirjat luettua vielä kertaalleen ennen suurta päivää. Tai suuria päiviä, jos ollaan tarkkanäköisiä. Jännitystä en onneksi ole alkanut potea, vaikka tiedostan ja tunnen hyvin että muut kanssaopiskelijani näyttävät tälläkin hetkellä siltä, etteivät he tänne haluaisi kuulua. Surkeampaa ettei kaikilla ole motivaatio kunnossa, mutta toivon heidän opiskeluintonsa toipuvan pian. Ensi jaksossa tulee nimittäin olemaan kevyempää, ja toivon että he mieluummin keskittyvät opiskeluun kuin niiden turhanaikaisten juhlien järjestämiseen...

Kun asia minulle tällä hetkellä on ajankohtainen, ajattelin kirjoittaa tänään ajatuksia ajasta, tai paremmin sanottuna ajankulusta. Tekstistä tulisi luultavasti melkoisen moniversoinen jos alkaisin käsitellä ajan kaikkia määreitä, mietelmiä siitä ja kaikkea muuta sitä tietoa, mitä ajasta on selvillä, aikavyöhykkeitä tai aikaeroväsymystä tai sitä miten asioita mitataan ajalla, joten pyrin pitämään esitykseni ajasta tällä erää mahdollisimman suppeana.

Kun ensimmäistä, kelloksi kutsuttavaa kellolaitetta aurinkokelloa alettiin likimain noin 3500 vuotta ennen ajanlaskumme alkua, mikä ihmisillä oli siihen motiivina? Olettamukseni tästä on silkka uteliaisuus. Heille oli tietysti loogista se, että aika kuluu, samalla tavalla kuin heidän metsästysvälineensä, kanssaihmisensä ja ruokahalunsa, ja niin edelleen. Tiedossa oli myös varmaankin se (huomioikaa etten minä voi olla asiasta täysin varma. En ole perehtynyt asiaan täysivaltaisesti, mutta pyrin silti tuomaan ilmi omat olettamukseni tuon ajan tapahtumista.), ettei aikaa voitu mitata samalla tapaa kuin lihankulutusta tai elinikää. Sitä ei voinut kaivertaa hautakiveen kuolinajan tyylisesti, tai laskea tyhjien ruukkujen määrästä, montako päivää oli kulunut. Ei ainakaan suoranaisesti. Tätä varten kellollekin oli kehitettävä oma mittausvälineensä, ja tästä ovat ajanmittauksen historian havinaan jättäneet jälkensä aiemmin mainitsemani aurinkokellot, ensimmäiset kelvolliset ajantarkkailuesineet.

Mitä kaikkia syitä tähän ajan mittaamiseen nykyaikana sitten on? Todella typerä kysymys, pahoitteluni siitä. Mutta tosiasiahan on, että ajan mittaaminen kuuluu jokaisen ihmisen elämään. Aikaa tiiraillaan milloin vain on mahdollista, joko tylsyyden iskiessä, neuroottisessa ajantarkkailutilassa kun on oltava oikeassa paikassa täsmälleen oikeaan aikaan, ystävää tai tuttavaa odotellessa, kilpailuaikoja mitattaessa, lähtöä tehtäessä, yöllä kun uni ei tule silmään . . . Tilaisuuksia on monia, ajantarkastuksia vielä useampia. Tämä on toki riippuvainen siitäkin, millainen suhde ihmisellä itsellään on kelloon, kellonaikoihin, ja täsmälliseen paikallaoloon.

En tiedä huomaatko sinä ruudun takana tätä mutta itseäni alkaa ahdistaa tämä teksti mitä tässä suollan koska olen luisumassa pois alkuperäisestä kysymyksestäni ja siirtymässä itselleni tutummille vesille, pakenemassa tuota typerää kysymystä minkä edellisen kappaleen alussa esitin... Pahoitteluni. Palaisin siis vielä tuohon vastenmielisenoloiseen peruskysymykseen.

Niin, siis ajan mittauksesta. Perusteita sille, miksi ihminen mittaa aikaansa, esittelin jo hieman lyhyen luettelon muodossa tuossa huononpuoleisessa kappaleessa, mutta kaipa näitä eri syitä voisi vielä valottaa. Perustelisin ajan mittaamisen tarvetta yksinkertaisesti sillä (tämä koskee tietty vain niitä ihmisiä, jotka ovat ajan kanssa läheisessä suhteessa, halusivatpa tai eivät), että ihmiset toivoisivat pysyvänsä ajan kanssa samassa tahdissa. He pelkäävät. Pelkäävät, että aika saakin joku päivä heistä yliotteen, kun he sitä vähiten odottavat, tai eivät ole varautuneita siihen, että aika saattaakin kulkea heitä edellä. Olet varmasti joskus kuullut jonkun tuttavasi sanovan, miten ”Aika tuntui juoksevan ohitseni” tai ”Aivan kuin aika olisi sillä hetkellä pysähtynyt.”

Näiden kuulemieni mietteiden/toteamusten pohjalta olen sitten alkanut koota teoriaani siitä, miksi ihminen tätä aikaa mittaa. Hän on ikään kuin kilpajuoksussa ajan kanssa, ja toivoo ettei jää ajalle kakkoseksi. Kilpailuvietti ja haluamattomuus hävitä lienee näissä tapauksissa myös suurta. Juuri nämä kliseet siitä, että aika hidastuu, tai nopeutuu miten se itse haluaa, saavat tästä pohjansa. Tosiasiassahan aika kulkee aina samaan tahtiin. Ihminen itse tahtomattaan luo tämän illuusion, että aika kulkee omaa tietään, ja välillä saattaa antaa ihmiselle tilaa kulkea vierekkäin, samanaikaisesti. Mutta sitten se saattaa taas karata edemmäs tiellä, tai kulkea taaempana, jolloin ihmisellä on mahdollisuus kulkea tiellä yksin tai jonkun muun kanssa. Hyvässä ja pahassa.

En aio sanoa, että tällä omalla ideologiallani on kovinkaan suurta tieteellistä pohjaa. Se perustuu vain tekemiini havaintoihin, kuulemiini sanoihin, asioihin joita olen lukenut sekä kirjoista (ajasta itsestään olen tosin lukenut vain teknisiä kirjoja esimerkiksi niiden koneistoista tai eri käyttötarkoituksiin tehdyistä kelloista) ja siihen mitä olen itse lopulta päätellyt. Pahoittelen jos teoriani on läpimätä.

Puhuttaessa virallisemmalla tasolla ajasta tai ajankäytöstä, mainitsisin nyt lyhyesti myös yhteiskunnan. Omien kokemusten nojalla olen huomannut, että mitä paremmat aikataulut yhteiskunnalla on, sitä säntillisempää on myös toiminta. Aikatauluttaminen helpottaa huomattavasti yksilön elämää yhteiskunnassa, ja yhteiskunnan kanssa, jos suunnitelmat on tehty nojaten perusarvioihin, kuten tasa-arvoon ja inhimmillisyyteen. On muistettava myös ihmisarvo, ja katsottava että ihmistä ei kohdella kuin konetta. Mutta liian pitkälle eivät aikataulutkaan saa mennä. Jos kaikki yhteiskunnassa on suunniteltu toiminaan kuin kellon öljytty koneisto sillä, että kaiken on tapahduttava orjallisesti aikataulussa, ja tällöin unohdetaan että ihminen ei ole kuin loputtomilla voimavaroilla pyörivä kone, voi seurauksena olla kasvava työkyvyttömyys, anarkia, kapina, vallastasyökseminen.

Voisin jonkinlaisena loppukevennyksenä heittää ilmoille hienovaraisen vitsin. Olen pyöritellyt mielessäni omasta mielestäni ihan kelvollisen huvittavaa ajatusta siitä, mitä tapahtuisi jos ajan kulkunopeutta saisikin säädellä itse. Kuvitellaan esimerkkitilanne. Ajatellaan, että ihminen omistaisi kellon tai minkä tahansa ajanmittausvälineen, jolla ajankulkua voisi joko hidastaa, nopeuttaa, tai tarvittaessa pysäyttää tai kääntääkin kulkemaan taaksepäin. Periaatteessa siis kello, jolla olisi mahdollista kääntää aikaa mihin suuntaan tahansa ja miten paljon tahansa.

Kuulostaa ehkä aluksi kovinkin hehkeältä, mutta jos alkaa tarkemmin miettiä asiaa, niin tällainen ensin ideaalilta vaikuttava tilanne näyttäytyykin aivan toisessa valossa. Jatketaan esimerkkiä ajattelemalla, että ihminen joka omistaa tällaisen kellon, päättää lähteä kellon avulla kauas entiseen aikaan, ja tehdä siellä jonkin suurenpuoleisen muutoksen. Esimerkiksi aiheuttaa huvikseen vallankumouksen jossakin, missä sitä ei ole suoritettu, vaikka henkilö sitä on kovasti syvällä sisässään toivonut. Ihminenhän muuttaisi siinä maailmanhistoriaa, jos kyseinen vallankumous tai vastaava sitten tapahtuisikin. Sitä en osaa sitten sanoa, mitä tämä saisi aikaan, mutta mahdollista on että nykyinen maailmantilanne saattaisi muuttua, jos historiakin muuttuisi. Tällaista kelloa voisin spekuloida vielä monella muullakin tapaa, mutta taidan tässä välissä heittää pallon lukijalle itselleen.

Tiedän tekstin olevan sekava. Ehkä tämä kasvattaa kriittistä minääni ja ensi kerralla tarjoilen jotakin, mikä on itsellenikin helpommin pureksittava aihe.

-Hugo.

En mene takuuseen että tämä linkki sitten toimii.