Kirjoittaja: Aron.
Jeebou. Eli tilanne alkaa Japanissa (tai ainakin omalla kohdallani o.o) hitusen tässä helpottua. Ydinturman uhka on ilmeisesti toisaalta koko ajan läsnä, mutta jos tässä loogisesti yritän ajatella, niin riskejähän on olemassa niin kauan kuin niitä ydinvoimaloitakin.. Olen luonnonlapsi ja kannatan kaikkea muuta kuin ydinvoimapohjaisia aineita, niistä seuraa juuri tällaisia inhoittavia tapahtumia ja tuhannet, ja yhä sadat tuhannet lisää kuolevat ja vahingoittuvat.
Oma elämäni menee eristäytyneissä tiloissa. Emme paljoa ole astuneet ulos koska Izu uhkailee että minulle tulee maailmanloppu jos astunkaan ulos (okei, uskon että se on vitsi... kai.), ja olen kilttinä ja uskollisena poikana keskittynyt luomaan jotain kauniimpaa maailmaa piirtämällä ja tarinoita kertomalla. Tilanne tuolla vähän kauempana on niin kurja, enkä minä edes tiedä siitä kaikkea, niin että itselleni ainakin on mieluisampaa elää vähän harhamaailmassa. Tiedän kyllä että se on lapsellista ja ilkeääkin omalla tapaansa, mutta haluan varjella päätäni pahoilta ajatuksilta.
Yritän kuitenkin olla kuluttamatta sähkö liikaa, vaikka sen lähettäminen onkin nyt jälleen kohtuuhyvässä toiminnassa. Kirjoittelen tällä viikolla varmasti vielä ainakin yhden merkinnän, mutta nyt tähän loppuun minun pitäisi ilmeisesti liittää yksi juttu jonka Oliver on viime viikolla aloittanut.... Noh, menkööt. :)
Päivä 3 - Minun vanhempani
Vanhempieni nimet olivat Satsuko ja Hermes Thunderbolt. Äiti oli syntyjään japanilainen, mutta isäni tuli Amerikasta ja onnistui viemään nuoren äitini sydämen. He ehtivät olla yhdessä suunnilleen vuoden ennen kuin minä ilmeisesti putkahdin maahan, ja olin varmaan heille ihan mieluisakin yllätys kun eivät heti olleet pois antamassa. Äitini työtä en muista, hän on ollut kotona koko minun lapsuuteni. Isä oli kirjailijan ja kustannustoimittajan risteytys, ja kumpikin teki kaikkensa että nauraisin. Lopulta kasvoinkin nauravaksi pikku nassikaksi joka on iloisena pysytellyt tähänkin päivään mennessä.
Isä kuoli auto-onnettomuudessa kun olin vasta ala-asteikäinen. Äiti selvisi samassa kyydissä säikähdyksellä sillä kertaa, mutta isän kuolema ei ollut helppoa hänellekään, ja kun olin suunnilleen seitsemän-ja puolivuotias, päädyinkin huostaan äidin mielenterveyden alkaessa reistata jo niin pahasti ettei hän minuakaan voinut hoitaa masennukseltaan.
Haluaisin palavasti tavata äidin vielä .... en tiedä yhtään missä hän tällä hetkellä pyörii mutta toivottavasti on vielä elossa. Vaikka hän periaattee minut hylkäsikin, en kanna kaunaa. Parempi kai näin meille molemmille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti