Kirjoittaja: Hugo.
Tenttikausi tuli ja meni. Arvosanatkin siinä tulivat, ja tästä eteenpäin on taas kuljettu normaalilla järjestelmällä joka on koulussa toiminut varmaan yli kaksisataa vuotta - aloitetaan uusi jakso jota seuraavat uudet tentit ja muut kouluun liittyvät tehtävät. Kun kellon rattaat tällä tavalla vallan mallikkaasti pyörivät, niin kukapa sitä menisi muuttamaan hyvin öljyttyä koneistoa hajaäänillä?
Jokaisella oppilaallahan on myös oma osansa tässä suuressa 'kellokoneistossa', eli heiltä edellytetään tiettyjä velvollisuuksia koskien heidän opintojaan ja ylimalkaista suhtautumista koulun omaisuuteen, sääntöihin, normeihin, ihanteisiin ja rajoihin. Itse ainakin koen, että oma käyttäytymiseni ja omaksumani koulussa käyttämäni asenne vaikuttaa paljon siihen, millainen ilmapiiri koulussa vallitsee. Pidän siitä, että asiat tapahtuvat hiljaisesti ja luontevasti, ilman häiriötekijöitä aivan kuin ne olisi luotu ja tarkoitettu kulkemaan niin kuin ne kulkevat.
Tästä hiljaisesta etenemisestä tänään jakaisinkin pari ajatusta, tai no, jos aivan tarkkoja ollaan, niin yritin tällä edeltävällä johdannolla luoda aasinsillan aiheeseeni - hiljaisuus. Suvaitsen antaa itselleni luvan leikkiä ajatustenlukijaa, ja olettaa että kun ruudun takana muutama sekunti sitten, juuri nyt, ja toivottavasti vielä hetken päästä luet tätä kirjoitelmaani, päässäsi ei ole täysin hiljaista. Sen sijaan jokin pieni kertojaäänen tapainen, olipa se sinun äänesi tai jonkun muun, lukee tätä tekstiä ääneen ja suodattaa sen sinun aivoillesi ymmärrettäväksi tekstiksi. Tämähän on toki vain hypoteettistä, täysin oletukseni varaan laskettu perustelu.
Hiljaisuuteen voi suhtautua monella eri tapaa. Yksinkertaisimmat niistä lienevät kolme eri tunnetilaa, rauhan, pelon ja turvan. Hiljaisuuden kokeminen riippuukin täysin henkilöstä - siitä, miten hän itse haluaa kokea hiljaisuutensa ja miten hän sitä haluaa niin sanotusti käyttää tai toteuttaa. Itselleni näistä tutuin hiljaisuuden kokemismuoto on rauhan tuntu. Mikään ei rauhoita itseäni pitkän opiskelupäivän jälkeen (yli kuusi tuntia yliopistoilla, ja luentojen välissä kovinkin pitkät tauot joilla saa kuulla melusaastetta suun, silmät ja korvat täyteen) enempää kuin se, että voin viimeinkin hetkeksi heittää laukun harteilta, sulkea oman soluhuoneeni oven ja kuunnella miten en kuule oikeastaan mitään. Hetki on lyhyt ja koruton, eikä siinä tapahdu mitään erikoisempaa, mutta se rauha, mikä siitä hetkestä kumpuaa, saa mielen tyyntymään nopeammin ja yksinkertaisemmin kuin mikään muu.
Toki hiljaisuus voi myös luoda turvallisuutta ja sen tuntua. Esimerkkinä eräs lapsuudenystäväni ja muisto hänestä: Olimme kerran todella monta vuotta sitten yhdessä kävelemässä vilkkaalla torilla. Ystäväni on aina ollut monisanaisempi kuin minä (keskusteltaessa), eikä meillä kumpaisellakaan ilmeisesti ole valittamista tästä tilanteesta. Toinen puhuu, toinen kuuntelee, ja hiljaisuus puheen välissä ei ole kummallekaan ongelma.
Kuitenkin, kun astelimme kahdestaan välittämättä juurikaan siitä, keitä muita torilla oli, hän äkkiä melkein aggressiivisella otteella tarttui sormillaan omasta ranteestani kiinni ja sanoi äänellä jollaista hän harvemmin nykyäänkään käyttää minun kuullessani, että meidän olisi lähdettävä torilta jonnekin hiljaisempaan paikkaan. Suostuin empimättä tai vastaansanomatta, oikeastaan täysin hiljaa ja niin lähdimme muutaman sadan metrin päähän torilta. Siellä päin eteni pienimuotoinen lenkkipolku ja kuljeskelimme sitä eteenpäin jotkin matkaa, kunnes ystäväni pysähtyi, kohotti katseensa jonnekin puiden suuntaan ja jäi katselemaan sinne hiljaisuuden vallitessa. Minä en tohtinut häiritä, enkä kauaa joutunutkaan olemaan epätietoisuuteni kanssa kahden kun hän avautui kertomaan miksi halusi kiireesti eroon tilanteesta. Hän oli saanut pienimuotoisen paniikkikohtauksen toripaikalla, paikalla oli aivan liian paljon tuntemattomia ihmisiä. En voinut ensin uskoa ystäväni sanoja. Hän on yksi sosiaalisimmista tuntemistani ihmisistä (hyvä on, myönnettäköön, joita ei paljoa ole), ja tieto siitä ettei hänkään ole vallan ihastuksissa jokaiseen tilanteeseen jossa ihmisiä on, hämäännytti minua. Hän lisäksi lopuksi kertoi minulle, miten hiljaisuus auttoi häntä lopuksi rauhoittumaan. Hänelle tunne siitä, että tilanteesta voi paeta jonnekin rauhallisempaan paikkaan hengittämään, oli tarpeeksi sillä hetkellä. Antaisin itselleni luvan todeta jälleen että tämä todistaa esittämäni arvion todeksi.
Toki on aina olemassa se mahdollisuus, että hiljaisuus ahdistaa tai pelottaa ihmistä. Kauhu-tai jännityselokuvissa tätä elementtiä käytetään kovinkin usein, vaikka tunnustan että itse en ole kyseisten genrejen kovinkaan suuri ystävä. Hiljaisuudella saadaan kuitenkin yllättävän paljon syvyyttä pelottavaan tunnelmaan. Varsinkin, jos leikkaus ja ääninauha sekä kuvaus täydentävät toisiaan... Mutta nyt soljun sivupoluille. Pahoitteluni. Pelkoa ja ahdistusta aiheuttavat hiljaisuudet eivät kuulu yleisesti omiin hiljaisuuden tyyppeihini, joten en kovinkaan syvällisesti osaa niitä miettiä. Kuitenkin, jokaisella lienee ne hetkensä, kun tuntuu että hiljaisuus kääriytyy tajunnan ja tilan ympärille kuin painostava, liian raskas tumma kaapu, eikä tunteesta olekaan kovin helppoa päästä eroon. Pelottavalla hiljaisuudella on kuitenkin toki toivonsa päästä kohoamaan taas miellyttäväksi hiljaisuudeksi, jos ahdistuksen aiheuttajan onnistuukin karkottamaan. Ahdistuksen tunnetta voi pyrkiä häätämään itsestään kehittämällä mielekkäämpää tekemistä, opiskelulla, aivojen täydellisellä tyhjentämisellä kaikenlaisista pelonaiheista - siirtää katse valoa kohti, kuvaannollisesti.
Kokoaisin vielä muutaman yksittäisen ajatuksen hiljaisuudesta ja siitä, millaisena itse sen koen ja mitä kaikkia mielikuvia ja tuntemuksia vain yksi pieni hiljaisuus voikaan ihmisessä aiheuttaa. Kokonaisuutena itse ajattelen, että hiljaisuus on erittäin laadukas tehoste, tehokeino, muiden funktioiden kanssa toimiva valinta tilanteeseen kuin tilanteeseen. Hiljaisuuden laatu ei toki aina voi olla yhtä tasokasta. Toisinaan se voi sijoittua täysin väärään paikkaan, esimerkiksi jonkinlaisessa haastettelu-tai tenttitilanteessa, jossa puhuja voi joutua hämääntyneeseen asemaan kun hiljaisuus täyttää oman suun väärällä hetkellä ja sanat eivät vain kykene tulemaan ulos. Missä tilanteissa hiljaisuutta voi sitten pitää miellyttävänä? Varmaankin muutama lukija tuntee sanonnan "Ystävien kanssa vaikeneminenkin voi toisinaan olla kultaa." Sellainen hiljaisuus, jota hyvin läheisten ihmisten kanssa jakaa, ei välttämättä ole pahasta, jos sekin tapahtuu oikealla hetkellä. Liiallinen puhuminen vain rakentelee hataria siltoja tilanteeseen, jossa ei välttämättä tarvitse rakentaa mitään suurta. Toisinaan vaikeneminenkin on tosiaan kultaa.
Minä koen hiljaisuuden tavaksi luoda maailmaa, tai maailmoja. Mielestäni on ihmeen ihastuttava ajatus, että vaikkapa pelkällä silmien sulkemisella, pään tyhjentämisellä tai vain paikallaanjäämisellään voi luoda mielikuvia jostakin suuremmasta kuin esimerkiksi omasta olemassaolostaan. Tärkeää näiden maailmoiden ja mielikuvien luomisessa lienee se, ettei mikään häiritse hiljaisuuden keskellä tapahtuvaa huimaavaa aivomyrskyä. On asetettava itsensä sellaiseen tilaan, mihin voi keskittyä uppoamaan, jotakin minne voi kääriytyä oman mielensä sisään ja ihmetellä vain, mitä kaikkea hiljaisuudenkin keskellä voi omista aivoistaan löytää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti