Viesti suoraan Japanista.

Kirjoittaja: Aron.

Pääsinpähän viimeinkin koneelle joksikin aikaa. Sähköt ovat pelailleet täällä Tokion alueella ihan miten sattuu, mutta Izu on onnistunut arvioimaan, milloin hänen kämpillä suunnilleen alkaa sähkö toimia, ja milloin se katkaistaan. Minulla on aikaa suunnilleen tunti, jota en ajatellut tosin käyttää edes kaikkea. Tulee vielä laskua.

Koetan jaksaa kirjoittaa teille sen verran kuin osaan tapahtumista omalta kannaltani kertoa. Pyysinkin jo Javieria välittämään viestiä että olin osana aika suurenlaista kriisitilannetta (tieto vain on näemmä virrannut monen ihmisen kautta, huomaan ;) ), kriisiä, jollaista ei ihan joka päivä satu. Okei en ole siis mennyt naimisiin, edelleenkään koska Izumi on sitoutumiskammoinen ja avioliitto varmasti sanana kammottaa häntä (ja tuota ette sitten kerro hänelle. se oli vitsi. owo). Mutta taifuuni - apua ei, se oli tsunami.. vai oliko - tosiaan iski Japaniin. Itse olin ihan normaalisti touhuamassa omiani, piirtelemässä Izumin kämpillä kun Izu sitten äkkiä rynni sisään ja näytti ei-niin-huolettomalta mitä yleensä. Kerrottuaan mitä oli päässyt tapahtumaan, ydinvoimaloiden räjähtelyt ja tsunami ja mitä kaikkea olikaan tapahtunut, hän tyyntyi ihan hetkeksi. Saattoi tosin johtua siitä röökistä mitä hän poltteli.

Minä en jaksanut hirveänä vielä siinä välissä meidän takia kamalana panikoitua, ongelmahan oli sentään kohtuullisen kaukana Tokiosta missä me elelemme. Izu on kuitenkin panikoivaa tyyppiä katastrofien hetkellä. Savukkeen loppuun saatuaan hän kuitenkin näytti selkiyttävän ajatuksenkulkuaan hetken, tuumasi sitten ettei meillä ehkä vielä ole kiirettä evakuoida itseämme, ja rohkenin olla samaa mieltä. Loppuilta menikin melkolailla hiljaisissa tunnelmissa, television äärellä katsomassa mahdollisia uusia uutisia mitä aiheesta oli saatavilla. Tunnustan, että sisimmässäni, vaikken sitä viitsinytkään näyttää, minua pelotti.

Tuossa alkuviikosta alkoivat Tokiossakin sähköt sitten takkuilla. Saimme edellispäivänä tietoa, että Japani alkaa säännöstelemään sähkönjakeluaa, ja että sitä toimitetaan tilanteen ollessa kriittinen vain tietyin väliajoin koko Japaniin. Ilman sähköjä oli ankeaa, mutta niin kauan kuin kaupasta sain kynttilöitä, taskulamppuja ja retkikeittimiä, ei ollut nälänhädän paikka. Izu taisi tosin vaihteeksi olla huolissani painostani. Vaikka sitä on tullut reippaasti yli neljä kiloa lisää sitten syksyn, näyttää hän huolestuneelta. Luulisi tajuavan ettei kriisitilanteessa minullakaan ole aikaa ajatella vain omaa parantumistani. Monesti olen pyytänyt häntä ajattelemaan mieluummin sitä, miten huonot olot tuolla Honshulla olevilla kriisin todellisilla uhreilla onkaan.

Uutispimento on ollut ehkä kamalinta tässä tilanteessa. En yhtään tiedä, missä kaduilla elävät kaverini majailevat tällä hetkellä, mikä on tilanne kokonaisuudessaan tällä hetkellä, ja milloin tämä loppuu. Uhrien määrä on joka tapauksessa aivan valtava, viimeksi kuulimme radiosta luvun nousseen yli viiteen tuhanteen (siitä en muista, oliko se kuolleiden vai kadonneiden määrä). Itse toivon vain kovasti, ettei tämä tilanne huonone tästä aivan kamalasti, vaan alkaisi kohota parempaa kohti. Tiedän, lapsellista, mutta Izulta olen oppinut ettei tämän tilanteen tai sen suhteen, mitä sanoja sen suhteen käyttää, tarvitse olla kovin korupuheinen. Toivon parasta, varaudun pahimpaan.

Izulla on katsottavaa sähköpostistaan, joten lopetan tältä erää. Koska olen positiivisen ajattelun miehiä, toivon että tämä kriisi viimeistään 4 viikon päästä, kun itse olen taas kirjoitusvuorossa, olisi vähän parempi. Sekä Japanin, uhrien, näiden ystävien, että koko maailman kesken.

-Aron.