Kesätunteilupostaus numero 445325, tekijänä yllättäen Aurinko-Aron! Tuumasin että koska sää hellii ja olisi aika masentavaa kirjoitella vaikka siitä miten toivoisin että koittaispa vaikka piakkoin syksy ja ankeat vesisäät, päätin että parempi varmaan jakaa näitä kesäisiä aatteita kun siihen vielä on mahdollisuus. Syksyllä kun uskoisin, että sitä auringonpaistetta ei tunne iholla samalla lailla eikä jäätelökään maistu samalla lailla seikkailulta tai elämältä.
Viimeksi höpisin kohtalaisen humalaiselta kuulostavia löpinöitä siitä, mitä aikomuksia tämän kesän suhteen löytyi iteltäni. Tunnustan heti alkuun - oon nauttinut ulkoilmassa olosta niin paljon että oon jo lähestulkoon suorittanut jokaisen niistä hommista, mitä siinä listalla oli. Mikä sinällään on ihan hanurista, koska mulla on kesälomaa vielä kolme pitkää viikkoa, enkä tahdo kuluttaa niitä vaan kaivamalla kirppuja kaverien tukista tai etsimällä näkinkenkiä rannalta niin kuin jossain himskatin Muumilaakson turinoissa. Muumit tosin metsästi kai niitä kirppuja hännistään, niihin kun tarttuu kaiken maailman takiaisia, käpyjä ja muuta kivaa/mielenkiintoista. Kehittelen tän vuoksi vielä uutta kesälistaa, ja koetan parhaani mukaan samalla rakennella inspiraatiota kesäisistä päivistä jotka rakentuu auringonpaisteesta, valkeista öistä, pilvettömästä taivaasta, kesakoista poskilla ja naurua raikuvista rappukäytävistä. Perkele miten minusta on tulossa runollinen. Oliko lyriikkainen joku oikea termi sille?
Joka tapauksessa, mulla ei tänään ollut teille mitään maailman viisainta kerrottavaa. Helle on haalistanut mun punaista päätäni ja käristänyt siinä aivojakin sen verran, että olen sekä hiuspörrön että aivojen suhteen yhtä pihalla kuin joku oranssi orkidea (toisin sanoen siis myös näytän oranssilta). Izumiakin kai alkaa pikkuhiljaa nyppimään se, että me ravataan harva se päivä rannalle mun kavereiden kanssa, ja nurkuu toisinaan kuin herttainen pikkulapsi että olis kiva tehdä jotain muuta ja märy märy märy minä en taho muuttua tänä kesänä kaakaopavuksi kun sitten alkaa yliopistolla tai jollain muulla työpaikalla syksyllä viisastella opiskelijat ja mäkä mäkä Aron oo niin kiltti. Aattelin että hankin sille vaikka uudet silmälasit niin se näkee maailman taas minun kauniilla silmillä. Hihi.
Mutta koska mulla ei ollut edes uutisia siitä että olisin vaikka voittanut mittavan summan rahaa, opetellut soittamaan sähkökitaraa tai saanut aivoverenvuodon parin viikon sisään, aattelin loppuun pahoitella sitä että oon niin elämätön kertomalla teille kauniin tarinan, jonka keksin toissapäivänä. Varoitus! Tarina on täysin perseestä reväisty ja kuulostaakin ihan siltä.
Kesän tuntien kuluessa, tarina hetkestä uimarannalla
Sulje silmäsi. Hautaa varpaat hiekkaan ja koeta unohtaa että syvällä siellä maaperässä piilevät useita kymmeniä vuosia vanhat hiekkakirput sekä kaarnalaivat, joita entisaikojen lapset ovat ehkä vuolleet ja metsästäneet kuin hai laivaa. Koe miten merituuli hyväilee hiuksia miellyttävästi, tuoden mukanaan suolan ja palasen uutta maailmaa. Tuolla kauempana, uudessa maailmassa on niin paljon asioita, joista olet tyystin jäänyt paitsi, koska ikinä ei ole tarpeeksi rahaa tai uskallusta vain astua lentokoneeseen, luotijunaan tai pieneen veneeseen joka kuljettaisi teille tietymättömille.
Minä haluan tuntea tuulen samalla lailla ihollani, niin kuin viisitoista vuotta sitten. Silloin äiti ja isä veivät minua rantaan useammin kuin hento ja helposti palava ihoni salli, koska isä halusi opettaa minut uimaan sekä sammakkoa, koiraa että kissaa. Vesi ei koskaan ollut liian kylmää, minua vain pelotti että se Peter Paninkin tarinoissa ollut krokotiili tai merenneidot veisivät minut mukanaan, ja tarjoilisivat minut suolan ja pippurin kera. Muistan miten seisoin rannassa vettä polviin saakka ja huusin puolittain paniikissa, miten kammottavaa se kaikki oli. Äitia ja isää kuitenkin vain nauratti, mutta onneksi lopulta äiti pelasti minut nöyryytykseltä tarjoamalla toisen nöyryytyksen. Sain äärettömän nolot, vaaleanpunaiset kellukkeet käsivarsiini, niin että tyttö rantavedessä hihitti minulle pitkään ja railakkaasti. Se taisi olla sitä siedätyshoitoa - jos en opetellut uimaan, olin yhtä kuin huumorin kohde.
Tosin isä piti ihan samanlaisia kellukkeita ja sekös oli hassua.
Miksihän niistä ajoista on niin kauan? Nyt, kun rantavesi lipuu rauhallisena ohitse varpaitteni ja vilvoittaa niitä, tuntuu ettei tämän hetken ja tuon muiston välillä ole monenkaan tunnin eroa. Aivan kuin... niin, ihan kuin äiti ja isä olisivat myös täällä. Isä kellukkeissaan ja äiti raidallisessa rantamekossaan, jonka taskut olivat aina täynnä karamelleja ja salaperäisiä pikkuleluja.
Aurinko näemmä painui pilveen. Ilta saapuu pian, järvi viilenee ja kesakot lopettavat tanssimisensa nenänpäällä. Minun tekisi mieli halata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti