Viimeisiä vedelläänpi.

Kirjoittaja: Achu.

Hello everybody.

Viimeiset viikot on menny niin saamarillisen nopeasti o_o Kiertue-elämä on taas maistunut parhaalle, siihen on sekoittunut suuri määrä drinkkejä, VIP-tilaisuuksia, keikkalavoja, bäkkäreitä, bändäreitä, sopivassa suhteessa krapulaa ja unohtamatta niitä aina-niin-rakastettavia paparazzeja, jotka haluavat sinusta kuvan kun kykit wc-pöntön äärellä etkä tiedä kumman päädyn itsestäsi haluaisit oikein työntää sinne samperin pyttyyn. Tällä viikkoa kiertue sitten loppuukin, ja viimeinen esiintymispaikkamme tais olla joku.. randompaikka. En muista tän nimeä kunnolla mutta olemma bändin ja muun työryhmän kanssa lämpimillä seuduilla jossakin etelässä. Vähän vaihtelua siihen Brittien ankeaan harmauteen kun täällä paistaa aurinko varmaan 15 tuntia päivässä vähintään. Ketuttaa päätyä melkein sinne takaisin mutta.. pääseepähän vapaallekin välissä.

Kiertäminen on ollut taas jotain maailman parasta, mutta kyllä se jaksaa kuluttaakin. Viimeiset päivät on olleet nihkeitä kun alkanut kyllästyttää joidenkin ihmisten pelkkä näkeminenkin, ja tekis mieli juoksennella jonnekin hevonhemmetin kauas niistä loitolle, jonnekin missä pääsis vain hengittämään onnellisesti ja syvään. ilman että ei kuule muuta kuin ne tärkeimmät äänet. Tähän mä olen onneksi löytänyt jonkinlaisen ratkaisunkin, tähän mun ongelmaan siis. Viime yönä keskellä yksiä juhlia livahdin kulkemaan syrjäiselle rannalle jonka tiedostin olevan melkein kolmen kilsan päässä.. Huudatin kuulokkeista musiikkia niin kovaa kuin korvat antoivat periksi, joukossa lähinnä The Who:ta, Placeboa, So Called Plania ynnä muuta kaunista. Myös Secondhand Serenade on viime aikoina ollut mulla kovassa soitossa. Mukavan kauniin synkkää. Ihan kuin hurmaava sielunikin oh ah.

Anygays, hyppäsin asiasta jonnekin väärälle sillalle. Päädyin tosiaan kattelemaan maisemia yhdelle etelänhedelmäiselle rannalle keskellä tätä jotain (Barbarosson?) saarta ja hämmästelin ylimalkaisesti miten luonto voi näyttää samaan aikaan niin tutulta ja turvaisalta, mut silti kovin itsenäiseltä ja karulta. Musiikki soi ja kykin siinä kylmällä kalliotasanteella varmaan reilun tunnin, kunnes tajusin että mulla ei ollut mitään hajua siitä minne suuntaan mun pitäisi lähteä.

Tunnustan. Olin päissäni. Mutta en mielestäni onneksi ole sitä enää...

Päivä 8 - Harrastukseni

Hmmm. Tylsästi voisin varmaan sanoa että lyriikoiden kirjoittaminen on mulle aika suuri harrastus. Tai yleisesti olen harrastanut jonkinlaista kirjoittamista about yläasteikäisestä saakka. Mulla ei sinällään ole suurta innoittajaa, tai tyyppiä kenen tekstejä mä kovasti kunnoittaisin koska ne on niin tyrmääviä, mutta muhun yleisesti puree jos joku bändi tai artisti osaa olla olematta liian kliseinen, kuten että käyttäis sellaisia kuluneita tekstejä kuin "Sydämeni on kuin Titanic joka törmäsi jäävuoreen" "Ilman sinua olen vain haamu itsestäni" tai "Miksi minut jätit nyt niin yksin olen voih". Jotain... asennetta ihmiset KIITOS.

Adios~.