Hello there.
Pääsin kiireiltäni rustaamaan vielä toisen merkinnän tälle viikkoa.. Voin sanoo ettei huonompi suoritus multa sivulla jolla on tällaiset taustakuvat. No jos neljän viikon päästä ois asiat paremmin... Mitä noita muita tunnen jonku verran (Aronin kaa vaihettu pari sanaa, jätkä on varsinainen tyhjäpää, Hugosta mä en tajua hittojakaan ja Oliver on yks siedettävimmistä tyypeistä mitä voi olla) niin uskon ettei nekään tuu ihan olemaan lovena tähän... Ratkaisuun <__<
Viimeks en kauheena ehtiny kertoon mistään mitä mulle o sattunu. Muuta ku siis sitä teini-iän vittuutusta. Senhän jälkee mulle on melkeen tungettu kultalusikkaa suuhun, kermaa persiiseen ja mitä näitä muita porvarikielikuvii on. Homma lähti liikkeeseen tos pari vuot sit kun me päästiin mun kaverin Clyden kaa lukiosta. Eka me tietyt vedettiin kunnon perseet, oltiin totally smashed varmaan pari viikkoo ja päätettiin sit et ehkä voitais tehdä jotain muutakin ku olla rappiolla. Tähän tulokseen me päädyttiin nimittäin kun me jouduttiin yöks putkaan kun kustiin julkisella paikalla ja päätettiin sit josko päästäis eläintarhan elukoita moikkaamaan.... Not the best idea at all. Mut siel sellis me sit maattiin tosi paskasilla pedeillä, melkein selvinä ja mietittiin et mitä hittoa me tehtäis elämillämme. Me ei oltu mitään hikkejä lukios kun oltii niin kiireisii masennustemme ja iltareiviemme ja naisten kanssa, nii et arvosanat oli hiukkase.. perseest. No Clyde sit tajus siinä että ”Hei, ainaha me voidaa rupee soittajiks!” mikä oli pakko sanoo, totaalinen mestari-idea sellaselta kännikalalta. Ainoo huono homma oli et me oltiin vaan keskitason tyyppejä, ja sillä ei ihan nykypäivänä tehdä suurta läpimurtoo. Varsinkin kun meitä oli vaan ne kaks.
Onneks mä siin välis muistin mun tutun Tobyn, joka oli tehny hypyn tähtitaivaalle vuos sitten ja jättäny lukionki kesken siin. Sil oli pitkään ollu säätöö yhen Lee Shimuran kaa, joka on puoliks japanilainen, ja niiden kissa-hiiri-leikki oli jatkunu iha hiton kauan. Niiden bändit oli taistellu pitkän aikaa siitä, kumpi on suositumpi ruohonjuuritasol, mikä nolosti lopulta oli johtanu sit siihe et tää Lee sai potkut omasta Supersize Bollocks-yhtyeestään kun meni vähän liian pitkälle, ja oli kuulemma sit vaan totaalisen peeaa ja vailla duunia koska ei osannut muuta kuin rakastaa kitaraansa.
Ja ei varmaan tarvi selittää sit loppuja. Mä soitin muutaman ah-niin-virallisen puhelun, keräsin porukoiltani rahaa tekniikkaan, pokasin yhden entisistä heiloistani, Miriamin, soittamaan mulle bassoa, pistin mikin Clyden eteen ja tartuin ite rumpukapuloihin ensimmäistä kertaa kahteen vuoteen.
Stoorihan jatkuu sit sillä perinteisellä reseptillä: demo, levysoppari, debyyttilevy, huipulle, huipulla. Ja kaikki tää lähti vaan siitä Clyden kännisestä ideasta että mitä jos kokeiltas vähän renkuttaa soittimii ja kattoo onnaisko. Malliesimerkki siitä, miten pitkälle voi pelkällä asenteella ja keskiverrolla soittokyvyllä päästä.
Ainii, pakko muuten mainita lopuks... Leen ainoot ehdot sille että se alkaa soittaan meidän kaa, oli että sen on saatava helvetisti sooloja, ja se että mei viiden vuoden sisään ollaan jyrätty sen sen on/off-hyypän bändi (olikoha joku X-Level) pois musiikkilistojen top kympistä. Mikäs sen hauskempaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti