No onpa kerrassaa karsean näköiset sivut.
Mulle ei suoraan sanottuna oo kerrottu tästä hommasta mitä nyt ilmeisesti oon aika vakituisesti, abouttii kerran kuussa tekemään, paljoo paskaakaa, eli älkää menkö luottamaan että teidän nenät alkais vuotaa verta mun maailmaa mullistavien merkintöjeni takia. Housut tosin saatatte ehk joutuu vaihtaan.
Kaipaisinko mä esittelyjä, mitä sanoo se hiljainen yleisö siellä ruudun toisel puolee? Mä kuuntelen. Ainaki puolella korvalla. Voiskoha sanoo että yks-neljäsosakorvalla? Ihme ajatus muuten toiki, et korvan vois jakaa neljään osaan. Kaks korvaa, ja neki on pakko jakaa. Onko se kaks muka niin tylsä numero et jonku on täytyny vetää ne puolikkaat korvat kuvioon mukaan. Mut asian ytimeen. Kertokaa kaipaanko esittelyy?
… Kuulen vaa epämääräst huminaa ni en sit tiiä onko se merkki valtaisasta joo-kiljunnasta vai vaan hiljaisesta myöntymisestä. Vaikee valita kumpi on parempi. Toista mä kuulen isoilla keikkalavoilla harva se ilta, jälkimmäistä vähän myöhemmin keikan jälkeen paikois joita kutsusin esim. nimillä X, Y ja W. Mut joo taas asiaan. Paree kai siis vaan kertoo mikä on tän Achu-nimisen homman nimi.
Mut on ristitty jätkäks nimeltä Achilleus Bleak, tossa parikymmentä plus kolme vuotta sitten pääs tällanen miracle tapahtumaan tuolla sairaalassa jossakin paikassa mistä mä en osaa tarkempii muistikuvii teille jakaa. Jossaki päin Brittei kuitenkin, pisteet siitä etten syntyny vaikka johonki kuppaselle Venäjälle, mis perse paleltuu kahes tunnis ja aivot kuolee kolmessa. Ei millää pahalla tieteskää.
Noh, millähä tästä sit jatkais. Mul oli normaalin kusinen ja vetinen lapsuus (huom en TOD kussu housuihin, ellette satu tietään nii Britannias sataa vuodessa vähintäänkin viitenä päivänä viikossa, joka ikinen kuukausi vähintään kaksmiljoonaaviissataatuhatta litraa. Bite that. Lapsuus sit tuli ja meni, sade jatku ja mä jatkoin siinä rämpimistä. Podin tervettä vitutusta teini-ikäni, sit tuli tää ikä, ja vieläkin vituttaa aika moni asia mut c'mon, ketä ei nykyaikana vituttais mikään? Oon alkanu sopeutuun siihen ettei kaikki maailmassa oo hyvin.
Kaikki on hyvin niin kauan kun mulla menee nimittäin hyvin. Kaks vuotta sitten sain lukion taaperrettua sadesään läpi loppuunsa, jäin tyhjän päälle ja tuijotteli vesisadetta ikkunastani, ootellen että millon mun elämä oikeesti vois alkaa. Ihme kyl se sit alkoki siitä starttailla, kiitos siitä kuuluu tietty mulle, ja parille muulle: mainittakoon ny Clyde, Lee ja Miriam ja muut joista mä taidan kertoo enempi sit kunha jaksan kirjotella tänne jotain mielenkiintosempaa. Liian kauaa en jaksa täällä kyllä kattella tuleeko mun teksteihin kommentteja koska tää ulkoasuu saa mun vitutuksen nousemaan ja myös halun vetää ranteita ihan hitusen auki.
Mähän sit en oo mitenkää epätoivoinen. Life is life.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti