Otsikko antaa ehkä tosi orastavaa vihjettä siitä millaista turinaa on tänä kauniina
 |
| Edustava kuva on edustava. |
Jossain telkkarimainoksessa sanottiin Gleestä näin "Glee is all about being yourself. No matter who you are, what you wear, or what you look like." Tai ainakin jotain tohon suuntaan, en ihan kunnolla muista. Sarjan idean voisi ilmaista esimerkiksi seuraavalla reseptillä:
1 opettaja, joka tahtoo pelastaa syrjäytyvät nuoret ja lopettaa koulukiusaamisen.
 |
| Lisää asiallisia kuvia, ettei vain tulisi liian asiaton postaus. Eiku. |
 |
| (jaksosta jossa opettaja Schuella oli kuumetta ja hallusinaatioita, on ne oikeasti teini-ikäisiä..) |
1 helposti kiristettävissä oleva intialainen rehtori
n. 10 000 jäähilejuomaa päin pläsiä/tuotantokausi
1 Grilled Cheesus ja muita hauskoja (vain englanniksi toimivia vitsejä) kuten Acafellas, Saturday Night Glee-Ver ja Hairography
Yksisarvisia, läski kissa, homoisukkeja, mashupeja, Barbra Streisandia, joulua Star Warsin tyyliin, hävyttömiä koulumusikaaleja, ja paljon muuta...
Lisämausteet:
Kisoja, mustasukkaisuutta, koulukiusaamista, syrjintää, Marc Jacobsin vaatteita, luottamuksen rakentumista, perhehuolia, opiskelua, ja ennen kaikkea - musiikin tuomaa vahvuutta ja karismaa.
Äskeinen resepti saattaa kuulostaa todella naurettavalta paketilta kokonaisuudessaan, ja myönnettäköön että itsekin olisin kohtalaisen kriittinen ohjelmaa kohtaan jos joku fani äkkiä päin pläsiä moisen paketin sysäisi. Siksi en jätäkään pöhinää tähän, vaan syvennän ylläolevaa, halusitte tai ette. En ruodi kokonaan suhdettani Gleehen koska puhuisin siitä varmaankin seuraavan viikon. Tai kuukauden. Kissus, miehän voisin puhua tästä vaikka kokonaisen vuoden noin 13 tuntia vuorokaudessa.
En vielä noin vuosi sitten ollut aivan järjettömän rakastunut Gleehen, tosin muistan että ostin ensimmäisen tuotantokauden äipänpäivälahjaksi - ja päädyin lopulta itse katsomaan kyseisen kauden viime syksynä alle viikossa kokonaan. Sattumalta tämän kauden kytättyäni huomasinkin, että kolmatta kautta aletaan näyttämään piakkoin Suomen telkkarissa... ja katsoin sitten toisenkin kauden kiireesti vajaassa viikossa ihan vain että voisin aloittaa kolmannen kauden iloisin mielin! Joka kaudessahan on se 24 jaksoa, niin ei kauheana ollut sosiaalista elämää noihin aikoihin...
Kaikki nämä tunteeni (ALL DEM FEELINGS) kuitenkin tuntuivat viimeistään hitsautuvan selkäytimeen kun tällä viikolla sain katsottua Glee - The Concert Movien. Uskomukseni oli, että kyseinen dvd-levyllinen sisältää pelkästään konsertin ja ehkä jotain hauskoja välispiikkejä, mutta kaiken sen väliin oltiin ympätty myös tosielämän tarinoita Gleetä katsovista nuorista, joilla elämässään on ollut jonkinmoisia hankaluuksia erilaisuutensa vuoksi. Joukossa oli mm. reilun metrin mittainen cheerleader, entisen koulunsa koulukiusattu ainoa julkihomo sekä tyttö, jonka itseluottamuksen lämpötila hipoi miinus 666:tta. Toki tilanteet saattoivat olla lavastettujakin, mutta... mitä väliä sillä on?
Kaikkiahan meitä joskus potkivat mitkälie ihmiset, laamat tai muut ongelmat perseelle, eikä se elämä ole vain kermakakkua, mannapuuroa tai mansikkaa. Minulle tämä valkeni Gleen kautta - samaan aikaan olen onnistunut tajuamaan että ehkä olen luuseri tai ehkä en, mutta en silti missään tapauksessa ole vähemmän tärkeä tai turhempi kuin joku muu. Sarja on valanut minuun kummaa itseluottamusta viimeisen puolen vuoden aikana - uskallan tätä nykyä kulkea vapaammin ja keveämmin jaloin, enkä jaksa stressata loputtomiin sitä pitävätkö ihmiset minua outona tai joukkoon sopimattomana.
Syyni rakastaa Gleetä on puhtaasti se, että se käsittelee median vatkaamia aiheita tuoreesta näkökulmasta ja raikkaan käsikirjoituksen avulla. Sarjaa on ilo seurata (olipa sitten itse kirjoittaja, fani tai jotain muuta), koska hahmot todella elävät ja tuntuvat todellisilta. Sama koskee hahmokemioita - mitään ei tapahdu hetkessä, vaan pikkuhiljaa erilaiset hierarkiset roolit rapistuvat ja alta paljastuu aitoa, ehtaa ihmisainesta.
... Kuten kuvasta näkyy. En tällä kertaa pöpötä aiheesta sen enempää, päätin vain aukaista hieman tunteitani sarjasta, joka on antanut minulle niin lyhyessä ajassa melkoisen paljon. Toivottavasti en ollut totaalisen pöljä höpöttäjä, harvemmin kirjoitan mistään näin... höperöstä niin en ollut varma miten asiaa avata.
Ongelma on ehkä jollain tapaa psykosomaattinen. Oikeasti, eikö ole jotenki kornia että ihmisen itsevarmuuteen ja sosiaaliseen osaamiseen voi vaikuttaa yksi sarja muka näin paljon? Pitäisi varmaan nyt lopuksi vaan suesylvestermaisen coolisti todeta että tämä koko juttu oli yhtä tosi kuin että minä jonakin päivänä hankin permiksen ja kuusi lasta, katkaisen sitten munanjohtimet ja syötän ne vaikka kissalleni.
... Sen kissan nimi vois olla Kur. Kur Hummel.
Te varmaan arvaatte miten minä tämän merkinnän lopetan. Saatte sen selville klikkaamalla tästä.
.. Eiku oho. Painakaa sittenkin tätä.
P.S Loppuun vielä pakollinen uutiskevennys, sillä kaiken Glee-rakkauden lisäksi on tullut katsottua tosi laadukasta animea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti