Näytetään tekstit, joissa on tunniste Glee. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Glee. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Another day of social awkwardness

 Blogaaminen unohtunut kesällä hieman kaiken elämän keskellä mutta nyt tuli koettua sellainen päivä että siitä on vaan ihan pakko kirjoittaa tarina.

Mutta ensin taustalle vähän musiikkia. Luottakaa siihen että tarina on parempi sen kera.




Kaikkihan alkoi eilisestä aamusta, kuten varmaan kaikilla tämän maapalleron ihmisillä. Tuli marssittua nörtteilemään yhden Riku-äijän kulmille harkkakaverin kanssa, ja aamupäivä meni seikkaillessa Sir Sukkanauhan ja Paavo-Hermanni-nimisen haltian kanssa Pimeyden ruhtinaan jyhkeässä kartanossa salaovia ja taikaesineitä metsästäen.

Mutta ei siis niitä samoja, mitä Digimonissa aikaan, ei. Ja se peli oli tämmöinen lelu:


Hero Quest - lautaroolipelien aatelia figuureineen kaikkineen.
En tunnustaudu pelinörtiksi mutta oikeassa seurassa tämä peli on jotain maailman hienointa. Näiden pelien jälkeen hinauduttiin sitten harkkatutun kanssa kohti Niemen takapajulassa sijaitsevaa Syvälahtea, missä viimeiset kolme iltaa ollaan vietetty teatteriduunien parissa. Koska työjutuista on hieman tylsää puhua (saatikka niistä erilaisista fiiliksistä mitä päässä on muhinut sinä aikana kun koko harkkaa olen suorittanut), niin hypättäköön suoraan iltaan ja aikaan esityksen jälkeen, kun oltiin saatu koko roska purettua kasaan vapaaehtoisen työvoiman sekä harkkareiden voimin. Näiden purkujen jälkeen olisi edessä koko työtiimin yhteinen karonkka.

Suurin osa poppoosta (näyttelijöitä enimmäkseen) loikkasi hyvissä ajoin ennen meitä harkkareita autoihin ja raidasi kohti karonkkapaikkaa, minne sitten me joukon nuorimmat, hurrdurreimmat ja nörteimmät suuntasimme fillareilla yhtä fiilareissa kuin oravat jotka juuri ovat löytäneet jonkun hörhön tammenterhovarastot. Meininkihän parani siitä sitten vielä entisestään, kun kahlasimme kuin hullut larppaajat keskenämme pimeitä metsiä pitkin useamman kilometrin, ylös muutaman 45 asteen mäen joiden pituutta saattoi rinnastaa jättiläisen reisiluihin... ja löysimme itsemme lopulta noin sadan metrin päässä siitä paikasta, mistä alun perin olimme lähteneet.

Alkoi vesisade. Varsinainen kaatosade, jonka keskellä totesimme että olemme tuloksetta penkoneet koko tanssilavan lähiympäristön löytämättä mitään muuta kuin kukkuloita ja metsiä jotka toivat mieleen Slendermanin sekä Twin Peaksin, ja nauramalla sille että miten parin päivän päästä paikkakunnan uutisotsikot paukuttaisivat siitä, miten kaksi larppaajanörtteilevää tuotantoharjoittelijaa katosi synkkiin kuiskausten metsiin, minne näiden kahden vaeltajan, Hurrin ja Durrin sielut jäisivät vuosikausiksi mätänemään ja kertomaan karmeita tarinoita tuosta karmeasta illasta.

Vesisateen keskellä kuitenkin tajusimme myös, että vaikka kuinka olisimme henkisesti edelleen larppaajataajuudella, niin olimme silti nykyajassa jossa tunnetaan käsite nimeltä teknologia. Tässä tarinassa teknologiaa edustakoon ystäväni Hurrin puhelin, jolla lopulta pirautimme karonkapaikkaan mistä yritimme penätä ohjeita seuraavat kymmenen minuuttia. Kun harhailua oli jatkunut vielä sen vartin verran, nämä kaksi uupunutta sankaria viimein saapuivat VIIMEIN, (hieman yli kello kahdentoista) määränpäähänsä. Ohessa fiiliksiämme giffien muodossa:

You're on candid camera!
"HURRRR DURRRRR"

...no bileethän itsessään olivat aika tylsät koska Hurrin kanssa olimme päättäneet olla selvinpäin mutta onneksi saatiin makkaraa, patonkia ja saladaa ja puhuttiin niin että meinasi äänihuulet kuivua. Paikalla tuli pörrättyä se muutama tunteroinen jos sitäkään, minkä jälkeen turistiin henkeviä vielä pari tuntia kylmässä mutta mukavan hiljaisessa ympäristössä lähellä Niemen keskustaa. Tätä höpinää kesti aamukolmeen saakka (keskellä tietyömaata, missä meille tuli kesken kaiken pölöttämään omiaan joku moottoripyöräheebo nimeltään Erkki), minkä jälkeen varpaat ja sormet paleltuneina päätettiin lähteä viipottamaan omia koteja päin...

Ai tämä muka absurdia? Ei ehkä ihan kirjoitettuna mutta ehkä te ymmärrätte lukea sen toisenlaisin silmin jos mainitsen että olemme kyseisen Hurrin kanssa tunteneet vasta pari viikkoa, ja nyt jo ollaan päästy puhumaan ummet ja lammet kaikesta maan ja taivaan väliltä. Jos ikinä satutte siis hengaamaan puolitutun kanssa keskellä yötä paikassa, jossa on tuskin ketään, niin ottakaa vinkistä vaari - kello yhden jälkeen ovat kaikki jutut sallittuja. Siinä voi puhua vaikka omista homoroolipelihahmoistaan ties mitä, ja jos toinen ottaa sen as cool as ice, ei heebo voi olla ihan persauksesta revitty.

Tämän sekopäisen sepostuksen jälkeen taidan taas vetäytyä pieneen sykkyrääni ja jatkaa elämän popittamista toisaalla. Hei vaan pikku blogini!

Paitsi loppuun vielä pieni loppusynkennys Cory Monteithin, toisin sanoen Gleen Finn Hudsonin muistollle.

                                                                   Otteesi tästä
                                                            maailmasta turhankin
                                                                   pian kirposi
                                                              karvasta lähtöäsi
                                                             ikävällä muistelen.

lauantai 6. huhtikuuta 2013

'Cause hey, I could be a superstar!

Writer: Iitu

Otsikko antaa ehkä tosi orastavaa vihjettä siitä millaista turinaa on tänä kauniina pimeänä perjantai-iltana miulla aikomus tarjota! Kirjoitin tuossa merkinnän-pari takaapäin sekalaista vuodatusta kaksikielisesti ennakkoluuloista ja rasismista, ja tänään aion puhua jostain mikä tavallaan koskettaa samoja vuodatuksen aiheita. Kyseessä on tv-sarja, ja se tv-sarja ei sitten ole Salkkarit, vaan:

Edustava kuva on edustava.
Glee on Amerikassa 2000-luvulla alkunsa saanut musikaalidraamasarja, jota on tällä hetkellä ehditty tuottaa kolme täyttä kautta. Neljäs kausi ilmeisesti pyörii paraikaa Jenkeissä, ja on täällä rapakon toisella puolenkin (onko muuten kukaan koskaan miettinyt, mistä tuokin termi on revitty?) ollut mahdollisuus katsoa sarjaa jo nuo kolme edellistä kautta! Tämä varmaan riittää teknisiksi tiedoiksi, siirrytään siihen asiaan...

Jossain telkkarimainoksessa sanottiin Gleestä näin "Glee is all about being yourself. No matter who you are, what you wear, or what you look like." Tai ainakin jotain tohon suuntaan, en ihan kunnolla muista. Sarjan idean voisi ilmaista esimerkiksi seuraavalla reseptillä:

1 opettaja, joka tahtoo pelastaa syrjäytyvät nuoret ja lopettaa koulukiusaamisen.

Lisää asiallisia kuvia, ettei vain tulisi liian asiaton postaus. Eiku.
1 kuoro, jonka jäseniksi värväytyy aluksi mm. tähden urasta haaveileva neiti Hollywood, koulun ainoa julkihomo, klassinen bad ass- Gloria Gaynor 2.0, pyörätuolissa istuva rillipää sekä änkyttävä aasialaisgootti. (Myöhemmin sakkiin sitten ilmaantuu mm. futareita, huutosakkilaisia, vaihtareita, Asperger-tapaus, laulukyvytön tanssinero sekä pakollinen koulukiusaaja-punkkari..)

(jaksosta jossa opettaja Schuella oli kuumetta ja hallusinaatioita, on ne oikeasti teini-ikäisiä..)
1 annos cheerleadereita + näiden ilkeä coachi, joka tahtoo lopettaa ko. kuoron jottei ilotyt- huutosakin määrärahoja leikattaisi kuoron kulujen vuoksi

1 helposti kiristettävissä oleva intialainen rehtori

n. 10 000 jäähilejuomaa päin pläsiä/tuotantokausi

1 Grilled Cheesus ja muita hauskoja (vain englanniksi toimivia vitsejä) kuten Acafellas, Saturday Night Glee-Ver ja Hairography

Yksisarvisia, läski kissa, homoisukkeja, mashupeja, Barbra Streisandia, joulua Star Warsin tyyliin,  hävyttömiä koulumusikaaleja, ja paljon muuta...

Lisämausteet:

Kisoja, mustasukkaisuutta, koulukiusaamista, syrjintää, Marc Jacobsin vaatteita, luottamuksen rakentumista, perhehuolia, opiskelua, ja ennen kaikkea - musiikin tuomaa vahvuutta ja karismaa.

Äskeinen resepti saattaa kuulostaa todella naurettavalta paketilta kokonaisuudessaan, ja myönnettäköön että itsekin olisin kohtalaisen kriittinen ohjelmaa kohtaan jos joku fani äkkiä päin pläsiä moisen paketin sysäisi. Siksi en jätäkään pöhinää tähän, vaan syvennän ylläolevaa, halusitte tai ette. En ruodi kokonaan suhdettani Gleehen koska puhuisin siitä varmaankin seuraavan viikon. Tai kuukauden. Kissus, miehän voisin puhua tästä vaikka kokonaisen vuoden noin 13 tuntia vuorokaudessa.

En vielä noin vuosi sitten ollut aivan järjettömän rakastunut Gleehen, tosin muistan että ostin ensimmäisen tuotantokauden äipänpäivälahjaksi - ja päädyin lopulta itse katsomaan kyseisen kauden viime syksynä alle viikossa kokonaan. Sattumalta tämän kauden kytättyäni huomasinkin, että kolmatta kautta aletaan näyttämään piakkoin Suomen telkkarissa... ja katsoin sitten toisenkin kauden kiireesti vajaassa viikossa ihan vain että voisin aloittaa kolmannen kauden iloisin mielin! Joka kaudessahan on se 24 jaksoa, niin ei kauheana ollut sosiaalista elämää noihin aikoihin...

Kolmannen kauden jossain välissä sitten tajusin, että rakastin sarjaa. Rakastin hahmoja, rakastin draamaa, rakastin kappaleita ja tulkintoja, enkä olisi malttanut odotella seuraavaa viikkoa, jolloin taas saisin rakastua sarjaan lisää. En tiedä millainen Glee-taikasauva minuun iski, mutta huomasin että sarja tunkeutui alati puheisiini - milloin puhuin aidoista ja hyvinrakennetuista hahmoista, milloin kehuin käsikirjoitusta jonka veroista harvemmin kohtaa nykypäivän saippuaoopperadraamojen keskuudessa. Jokainen jakso tuntui entistä... inhoan käyttää sanaa koskettavammalta, mutta se on totuus. Mitä enemmän hahmojen taustoja ja tunteita tarkennettiin, sitä enemmän tahdoin itkeä ja nauraa jaksoja katsoessani - samanaikaisesti!

Kaikki nämä tunteeni (ALL DEM FEELINGS) kuitenkin tuntuivat viimeistään hitsautuvan selkäytimeen kun tällä viikolla sain katsottua Glee - The Concert Movien. Uskomukseni oli, että kyseinen dvd-levyllinen sisältää pelkästään konsertin ja ehkä jotain hauskoja välispiikkejä, mutta kaiken sen väliin oltiin ympätty myös tosielämän tarinoita Gleetä katsovista nuorista, joilla elämässään on ollut jonkinmoisia hankaluuksia  erilaisuutensa vuoksi. Joukossa oli mm. reilun metrin mittainen cheerleader, entisen koulunsa koulukiusattu ainoa julkihomo sekä tyttö, jonka itseluottamuksen lämpötila hipoi miinus 666:tta. Toki tilanteet saattoivat olla lavastettujakin, mutta... mitä väliä sillä on?




Kaikkiahan meitä joskus potkivat mitkälie ihmiset, laamat tai muut ongelmat perseelle, eikä se elämä ole vain kermakakkua, mannapuuroa tai mansikkaa. Minulle tämä valkeni Gleen kautta - samaan aikaan olen onnistunut tajuamaan että ehkä olen luuseri tai ehkä en, mutta en silti missään tapauksessa ole vähemmän tärkeä tai turhempi kuin joku muu. Sarja on valanut minuun kummaa itseluottamusta viimeisen puolen vuoden aikana - uskallan tätä nykyä kulkea vapaammin ja keveämmin jaloin, enkä jaksa stressata loputtomiin sitä pitävätkö ihmiset minua outona tai joukkoon sopimattomana.

Syyni rakastaa Gleetä on puhtaasti se, että se käsittelee median vatkaamia aiheita tuoreesta näkökulmasta ja raikkaan käsikirjoituksen avulla. Sarjaa on ilo seurata (olipa sitten itse kirjoittaja, fani tai jotain muuta), koska hahmot todella elävät ja tuntuvat todellisilta. Sama koskee hahmokemioita - mitään ei tapahdu hetkessä, vaan pikkuhiljaa erilaiset hierarkiset roolit rapistuvat ja alta paljastuu aitoa, ehtaa ihmisainesta.


... Kuten kuvasta näkyy. En tällä kertaa pöpötä aiheesta sen enempää, päätin vain aukaista hieman tunteitani sarjasta, joka on antanut minulle niin lyhyessä ajassa melkoisen paljon. Toivottavasti en ollut totaalisen pöljä höpöttäjä, harvemmin kirjoitan mistään näin... höperöstä niin en ollut varma miten asiaa avata.

Ongelma on ehkä jollain tapaa psykosomaattinen. Oikeasti, eikö ole jotenki kornia että ihmisen itsevarmuuteen ja sosiaaliseen osaamiseen voi vaikuttaa yksi sarja muka näin paljon? Pitäisi varmaan nyt lopuksi vaan suesylvestermaisen coolisti todeta että tämä koko juttu oli yhtä tosi kuin että minä jonakin päivänä hankin permiksen ja kuusi lasta, katkaisen sitten munanjohtimet ja syötän ne vaikka kissalleni.

... Sen kissan nimi vois olla Kur. Kur Hummel.




Te varmaan arvaatte miten minä tämän merkinnän lopetan. Saatte sen selville klikkaamalla tästä.

.. Eiku oho. Painakaa sittenkin tätä.

P.S Loppuun vielä pakollinen uutiskevennys, sillä kaiken Glee-rakkauden lisäksi on tullut katsottua tosi laadukasta animea.

Ymmärrän tunteesi herra potta-bishounen. Mene terapiaan.